Kyyröttäessään kerran kuopassaan hän muisteli taas entistä vapaanaoloaan ja ikävöi. Samassa putosi piirakas suoraan hänen polvilleen, pian senjälkeen tipahti toinen ja kirsikoita vielä lisäksi. Hän katsahti ylös ja huomasi siellä Dinan. Tämä katseli häntä hetkisen, nauroi ja juoksi sitten tiehensä. Žilinin päähän juolahti heti:
— Jospa tuo Dina auttaisi!
Hän puhdisti kuopan nurkan, kaivoi esiin savea ja alkoi muovailla nukkeja.
Hän valmisti ihmisiä, hevosia, koiria ja ajatteli itsekseen: — Kun Dina taas tulee, heitän nämä hänelle.
Dinaa ei kuulunut koko seuraavana päivänä. Sen sijaan Žilin kuuli kavioiden kapsetta; ratsastajat ajoivat ohitse, ja tatarit kokoontuivat moskeijan luokse. Siinä he kiistelivät, huusivat ja puhuivat jotakin venäläisistä. Žilin erotti ukon äänen. Hän ei saanut sanoista tarkoin selvää, mutta sen verran hän arvasi, että venäläisiä oli tullut lähitienoille ja että tatarit pelkäsivät heidän saapuvan kylään ja olivat nyt ymmällä mihin panisivat vangit ja mitä näille oli tehtävä.
He keskustelivat Žilin kuuli kopinaa ja näki Dinan hetkisen ja poistuivat. Äkkiä ylhäältä. Hän katsahti ylös kyykistyvän kuopan reunalle; tytön polvet olivat korvia korkeammalla. Tyttö kurottautui, kaulahelmet riippuivat, heiluivat kuopan yläpuolella, ja silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän vetäisi hihastaan kaksi juustopiirakkaa ja heitti Žilinille. Žilin otti ne ja virkkoi:
— Miksi et ole pitkään aikaan käynytkään? Minä olen tehnyt sinulle leikkikalujakin. Ota! — Hän alkoi viskellä niitä yksitellen tytölle.
Mutta tyttö pudisti vain päätään eikä katsonutkaan niitä.
— En minä tahdo! — virkkoi hän. Hän oli ääneti ja istui.
Sittenhän jatkoi:— Ivan, he tahtovat sinut tappaa! — Hän osoitti kädellään kaulaansa.