"Tiedättekö, minulla on kerrottavana teille uutinen", sanoi Ljudmila Ivanovna hetkisen oltuamme vaiti, kääntäen päänsä minua kohden ja katsoen minua suoraan silmiin.
"Mikä uutinen?"
"Arvatkaa!"
"Koskeekohan se Aleksander Dmitrijevitshiä?"
"Aivan niin, ja mitä luulette sen tietävän?"
"Eikö hän tule tänään kaupungista kotia?"
"Te olette arvannut oikein. Vaunut palasivat äsken, ja kuski toi minulle kirjeen, mieheni kirjoittaa, että hänellä on tärkeitä asioita kaupungissa toimitettavana ja tulee sentähden kotia vasta huomenna."
"Mahdotonta", huudahdin minä epäillen.
"Totta se on, minä vakuutan…" kuinka minä osasinkaan arvata uutisen jonka hän tahtoi ilmoittaa minulle. Luultavasti hänen keikailemisensa ja sen salaperäisyyden tähden, jolla hän siitä puhui. Olihan sitä paitse itse Aleksander Dmitrijevitsh lähtiessään sanonut tulevansa kotia ehkä vasta seuraavana päivänä.
Tultuamme kotia, söimme päivällistä ja sitten kävelimme lasten kanssa puutarhassa. Kello 5 joimme teetä. Illalla istuin salissa hänen kanssaan kahden. Minä luin sanomalehteä ja hän kirjaili korko-ompelua.