Arrius saattoi olla taipumaton, muutenhan hän ei olisi soveltunutkaan virkaansa; mutta hän voi myöskin olla oikeudentuntoinen. Herättää hänen sääliänsä tehdystä vääryydestä oli sama kuin kiihoittaa häntä sitä korjaamaan. Väestö laivoilla, joita hän oli komentanut, rupesi piankin sanomaan häntä aina "hyväksi tribuniksi", ja se kunnianimi kyllä lukijalle selvittänee miehen luonteen.
Tässä tapauksessa oli monta kohtaa puhumassa nuorukaisen puolesta. Ehkäpä Arrius tunsi Valerius Gratuksen, olematta hänen ystävänsä. Ehkäpä hän oli ollut vanhemman Hurin tuttuja. Judah oli sitä keskustelun kuluessa kysynyt, eikä tribuni ollut siihen mitään vastannut.
Tribuni oli kahden vaiheella. Hänen valtansa oli avara, hän oli laivassansa kaikkivaltias. Havaintonsa kehoitti häntä sääliin; hän luotti nuorukaisen sanoihin. Mutta, hän ajatteli, eihän tuolla ole kiirettä, taikka pikemmin vielä, hänellä oli kiire Kyteraan. Parasta soutajaa ei käynyt säästää; hän tahtoi saada parempaa selkoa, ainakin saada todistetuksi, että nuorukainen tosiaankin oli ruhtinas Ben-Hur, ja nähdä, millainen hänen luonteensa oli. Orjat tavallisesti valehtelivat.
"Hyvä!" hän sanoi, "mene takaisin paikallesi!"
Ben-Hur kumarsi, katsahti vielä kerran herransa kasvoihin, mutta ei nähnyt niissä mitään, joka olisi tukenut toivoa. Hän kääntyi hitaasti menemään, katsoi taaksensa ja sanoi:
"Jos vielä kerran muistanet minua, niin muista, tribuni, että minä pyysin tietoa omaisistani, äidistäni ja sisarestani."
Hän lähti. Arrius katsoi ihaillen hänen jälkeensä.
"Totta tosiaan!" hän ajatteli, "jos hän olisi saanut harjoitusta, mikä aarre hänestä olisi tullut kilpakentälle! Mikä juoksija! Jumalat avittakoot! mikä käsivarsi heiluttelemaan miekkaa tai nyrkkitaistelijan nuijaa! Seis!" hän huusi.
Ben-Hur totteli, ja Arrius meni hänen luoksensa.
"Mitä tekisit, jos olisit vapaa?"