Synkkä äänettömyys vallitsi kajutassa, keskeytyen ainoastaan airojen kihnuttamisesta nahkahihnoissaan. Jokaisesta tuntui katkeralta tuo häväistys, Ben-Hurista katkerimmalta. Hän olisi mihin hintaan hyvänsä tahtonut päästä siitä vapaaksi. Kahleiden kalinasta hän kuuli, miten pitkälle hortator jo oli ehtinyt. Hänenkin oma vuoronsa oli tuleva, mutta ehkäpä tribuni oli puhuva hänen puolestansa.
Lukija katsonee tätä ajatusta turhamaisuuden tai itsekkäisyyden tunteeksi, mutta kyllä se sinä silmänräpäyksenä kyti Ben-Hurin mielessä. Hän uskoi, että hänen suhteensa sallittaisiin tehdä poikkeus; silloinpa hän arvaisi tribunin mielialan. Jos tribuni lähestyvän taistelun puuhassakin muisti häntä, niin se osoitti, minkä arvoisena hän häntä piti. Silloin hän silminnähtävästi olisi ollut kaikessa hiljaisuudessa asetettu kumppanejansa ylemmäksi ja hänellä olisi ollut syytä toivoa.
Ben-Hur odotti levottomana. Aika tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Joka aironvedolla hän katsoi tribuniin, joka yksinkertaisten varustustensa jälkeen oli laskeutunut vuoteelle ja valmistautui lepäämään. Numero 60 nuhteli itseään ankarasti, hymyili katkerasti itseksensä ja päätti olla sinne enää katsomatta.
Hortator lähestyi. Nyt hän jo oli numero yhden luona. Kahleiden kalina kuului hirveältä. Viimein tuli numero 60:n vuoro! Toivottoman tyynenä Ben-Hur pysäytti aironsa ja ojensi jalkansa päällysmiehelle. Silloin tribuni nousi ja viittasi hortatorille.
Juutalaisen tunteet muuttuivat yht'äkkiä. Mahtavan miehen katse kääntyi Hortatorista häneen. Ben-Hur laski aironsa, ja koko se puoli laivasta, jossa hän seisoi, näytti hänestä kirkastuneen. Hän ei kuullut mitä puhuttiin. Hänestä oli kylliksi huomata, että kahle riippui käyttämättä paikallansa ja että päällysmies poistui hänen luotansa ja kävi istumaan tahtipöydän viereen. Niin sointuvilta eivät vasaran lyönnit vielä koskaan olleet tuntuneet hänestä. Rinnallaan ponnistaen lyijystä raskasta airontyveä hän souti kaikin voimin, niin että varsi oli vähällä katketa.
Päällysmies meni tribunin luo ja osoitti hymyillen kahlehtimatonta soutajaa.
"Mikä voima!" hän sanoi.
"Ja mikä sielu!" vastasi tribuni. "Totta tosiaan! Hän on parempi kahleitta. Älä niitä enää hänelle pane milloinkaan."
Sitte hän laskeutui uudestaan vuoteelle.
Laiva kulki tunnin toisensa perästä pitkin meren pintaa, joka tuskin edes värehtikään tuulen henkäyksistä. Miehet, jotka eivät olleet työssä, makasivat, Arrius omalla eri paikallansa, sotamiehet kannella.