Kysellä asemaansa soutajat eivät saaneet. Ja kuka oli vihollinen? Ehkäpä ystäviä, veljiä, maanmiehiä? Kyllähän näkee, miten välttämätöntä roomalaisten oli sellaisissa tilaisuuksissa kahlehtia onnettomat vangit kiinni paikkoihinsa.
Mutta sellaisiin ajatuksiin heillä sitä paitsi ei ollut aikaakaan.
Ben-Hur kuuli jäleltä päin ääntä ikään kuin soutavien kalerien airoista. Astraea heilui kuin ristilaineissa. Hän aavisti laivaston olevan lähellä ja järjestyvän taisteluun. Siitä ajatuksesta alkoi hänen verensä kuohua.
Merkki kuului kannelta. Airot laskeutuivat veteen, ja kaleri läksi tuskin kuuluvasti luistamaan eteen päin. Ei sisältä eikä ulkoa kuulunut ääntä, ja kuitenkin joka mies kajutassa vaistomaisesti etsi tasapaino-asentoa yhteentörmäyksen varalta. Yksin laivakin näytti sitä tuntevan ja henkeänsä pidättäen varustautuvan hyppäykseen kuin tiikeri.
Sellaisissa tilaisuuksissa on mahdoton oikein arvata aikaa. Ben-Hur ei myöskään osannut arvata, kuinka kauan oli soudettu. Viimein kaikui kannelta kovia, pitkiä torventöräyksiä. Hortator paukutti pöytäänsä, niin että se helisi. Soutajat kurottautuivat eteenpäin ja painaen airot syvälle veteen kiskasivat yhtaikaa täysin voimin. Kaleri, vavisten joka liitoksestaan ikään kuin hypähti eteenpäin. Toisia torvenääniä kuului vastaukseksi, kaikki jäleltä, ei yhtään edeltä päin; siltä puolelta kuului vain sekavaa hälinää. Sitte tuntui ankara sysäys. Soutajat hortatorin lavan edessä horjahtivat, jopa muutamat kaatuivatkin. Laiva ponnahti taappäin, pysähtyi ja ryntäsi vielä vastustamattomammin eteenpäin. Kuolemanhätäisten miesten kauhuhuutoja kuului kimakasti ja kovemmin kuin torvien räminä ja yhteentörmäyksen räiske. Sitte Ben-Hur tunsi jalkainsa kohdalla, pohjan alla jotakin rutisten, ryskyen murtuvan kappaleiksi ja vaipuvan syvyyteen. Miehet hänen ympärillään katsoivat kauhuissaan toinen toistansa. Riemuhuuto kajahti etukannelta. Roomalainen oinas oli voittanut! Mutta ketä ne olivat, jotka meri oli niellyt? Mitä kansaa ja mistä maasta?
Ei yhtään pysähdystä! Ei mitään lepoa? Eteen päin syöksyi Astraea, ja kohta jo merimiehiä juoksi alas, kastoi villapallot öljyyn ja heitti ne tippuvina kumppaneille ylös kannelle. Tulta oli levitettävä sodan muiden kauhujen lisäksi.
Yht'äkkiä kalerin keula painui niin, että soutajat vaivoin pysyivät paikoillansa. Taaskin kuului roomalaisten voittoriemua ja vihollisten toivotonta kirkunaa. Roomalaisen kalerin suuri keulakoukku oli tarttunut vihollisen laivaan, nostanut sen ilmaan ja pudottanut painumaan upoksiin.
Huuto kasvoi sekä oikealla että vasemmalla, muuttuen sanomattomaksi pauhuksi. Välistä kuului räiskettä ja heti sen jälkeen hätähuutoja, ilmaisten, että toistenkin laivain ylitse oli purjehdittu ja että niiden miehistö oli joutunut vesipyörteihin.
Taistelu vaati kuitenkin uhreja toiseltakin puolen. Tuon tuostakin kannettiin sotamies täysissä varuksissaan alas etuluukusta ja laskettiin verissään, joskus kuolevanakin alas lattialle.
Välistä tunkeutui savupilviä ynnä höyryä ja palaneen ihmislihan käryä alas kajuttaan, muuttaen laivalyhtyjen himmeän valon kellertäväksi hämäräksi. Tukehtumaisillaan Ben-Hur silloin ymmärsi kulettavan palavan laivan vieritse, jonka soutajat paistuivat kahleissansa.