Roomalainen olisi sitä huonetta, johon Ben-Hur saatettiin sisälle, sanonut atriumiksi. Seinämuureja peitti laudoitus, joka oli jaettu komeroihin, ja niistä jok'ainoa oli täynnä vanhuudesta ja ahkerasta käyttämisestä kuluneita isoja kirjoja. Komeroiden välissä ja ylä- sekä alapuolella olevat välilaudat olivat aikoinaan olleet valkoisia, mutta vähitellen kellastuneet kerman värisiksi. Katto kohosi huvihuoneen tapaan jonkinlaiseksi holviksi, joka sadoista sinipunervista ruuduista päästi vapaasti sisään runsaan ja silmää miellyttävän valovirran. Lattia oli peitetty niin paksuilla matoilla, että tulijan jalat siihen aivan äänettömästi upposivat.
Keskellä huoneita oli kaksi henkilöä: mies, joka istui tyynyjen keskellä korkeaselkäisessä nojatuolissa, ja hänen vasemmalla puolellaan tuolin selkään nojaavana nupustaan kohta puhkeava neitonen. Ben-Hur tunsi heidät nähdessään punehtuvansa otsaa myöten. Hän kumarsi yhtä paljon kunnioituksesta kuin tointuakseenkin eikä siis huomannut, miten vanhus korotetuin käsin väristen ja vavisten oli tervehtimäisillään häntä, vaikka se liike tosin haihtui yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Ben-Hur jälleen katsoessaan ylös huomasi heidän olevan entisessä asennossaan, paitsi että tytön käsi oli painunut miesvanhuksen olkapäälle. Molemmat he katselivat häntä tarkkaan.
"Jos olet kauppias Simonides ja juutalainen", — Ben-Hur vaikeni hetkiseksi — "niin Jumalan, isäimme Jumalan rauha olkoon sinulle ja omaisillesi!"
Viime sana oli lausuttu tytölle.
"Olen Simonides, josta puhut, ja synnyn oikeudella juutalainen", vastasi mies tavattoman selvällä ja heleällä äänellä. "Vastaukseksi tervehdykseesi pyydän sinun sanomaan, kuka olet."
Ben-Hur katseli puhujaa ja huomasi, että vaikka olisi voinut luulla hänen olennossaan olevan tervettä, elinvoimaista täyteläisyyttä, olikin siinä vain muodoton kasa tyynyjen varaan vaipuneena ja tumman paksun silkkipeitteen suojassa. Sen rujoruumiin yläpäässä oli kuninkaallisen kaunis pää, joka olisi voinut olla kunniaksi niin hyvin valtiomiehelle kuin valloittajallekin, leveä alapäästä ja pyöreä ylhäältä, juuri sellainen, kuin Angelo olisi tehnyt Caesarille. Valkoiset kiharat riippuivat hopealta hohtavilla kulmakarvoilla asti, jotka tekivät mustat silmät vielä mustemmiksi niiden välähdellessä kuin himmeät salamat. Kasvot olivat verettömät ja täpö täynnä poimuja, varsinkin leuan alta. Toisin sanoin, siinä oli sellaisen miehen pää ja kasvot, joka ennemmin hallitsee tahtonsa mukaan maailmaa kuin antaa itseänsä maailman hallita, — miehen, joka ennemmin vaikka pari kymmentä kertaa kärsi kidutuksia, jotka olivatkin tehneet hänet rujoksi, kuin antoi kiusata itseään valittamaan, vielä vähemmin mitään tunnustamaan, ja joka ennemmin luopui hengestään kuin jostakin aikomuksestaan tai päätöksestään. Häntä kohden Ben-Hur ojensi avoimet kätensä ikään kuin samalla kertaa tarjoten rauhaa, kuin sitä itsekin pyysi.
"Minä olen Judah, Itamarin poika, Hur-suvun viimeinen päämies ja
Jerusalemin ruhtinaita."
Kauppiaan oikea käsi, hieno, laiha ja kidutuksista melkein tuntemattomaksi rumennut käsi oli paljaana peitteellä ja sulkeutui suonenvedon tapaisesti, mutta muuten ei näkynyt vähintäkään mielen ilmausta hänessä, ei mikään osoittanut kummastusta eikä uteliaisuutta. Hän vastasi ihan levollisesti:
"Puhdasveriset Jerusalemin ruhtinaat ovat aina minulle tervetulleita vieraita. Terve tuloa! Ester, tuo tälle nuorelle miehelle tuoli."
Nuori tyttö nosti viereltänsä matalan istuimen Ben-Hurille. Kun hän nousi laskemasta sitä maahan, sattuivat heidän silmäyksensä vastakkain.