"Kuule loppuun asti. Koska minä olen se, joka olen, ja koska olen ilmaissut sen rakkauden, jota minä tunnen, niin toivon, että ennen kuin minä vastaan kysymykseesi, missä suhteessa olin ruhtinas Huriin, sinä todistat, kuka sinä olet. Senhän pitää oikeudenkin mukaan tapahtua ensiksi. Onko todistuksesi kirjallinen, vai onko sinulla vieraitamiehiä?"
Tämä pyyntö oli suora ja kieltämätön. Ben-Hur
punehtui, pani kätensä ristiin, tapaili sanoja ja kääntyi neuvottomana pois. Simonides jatkoi kiirehtien:
"Anna minulle todistuksesi! Levitä ne silmäini eteen, minun käsiini!"
Mutta Ben-Hur ei löytänyt vastausta. Hän ei ollut aavistanut sellaista pyyntöä. Vasta nyt, kun se esitettiin hänelle, johtui hänen mieleensä selvemmin kuin koskaan ennen hirveä totuus, että nuo kolme kalereilla vietettyä vuotta olivat ikään kuin lakaisseet pois kaikki todistukset, kuka hän oikeastaan oli. Nyt, kun hänen äitinsä ja sisarensa olivat kuolleet, hän ei enää elänyt kenenkään muistissa. Monta kyllä oli, jotka hänet tunsivat, mutta siinä olikin kaikki. Jos Kvintus Arrius olisi ollut läsnä, ei hänkään olisi voinut todistaa muuta kuin että oli löytänyt hänet soutupenkiltä ja että hän uskoi hänen sanansa, että hän oli Hurin poika. Mutta, kuten tuonnempana huomaamme, roomalainen merisankari oli jo kuollut. Judah oli jo ennenkin tuntenut yksinäisyytensä, mutta nyt hän sitä tunsi sydämmensä syvimpään pohjaan saakka seisoessaan siinä kädet ristissä, pois päin käännetyin kasvoin. Simonides näki hänen neuvottomuutensa ja ääneti odotteli vastausta.
"Simonides", Ben-Hur viimein alkoi, "minä voin ainoastaan kertoa historiani, ja kerron sen ainoastaan sillä ehdolla, että sinä jätät päätöksesi tekemättä, kunnes hyväntahtoisesti kuulet sen loppuun asti."
"Puhu", vastasi Simonides, ollen nyt täydellisesti voitolla, "puhu, ja minä sitä mieluisemmin kuuntelen kertomustasi, kun en ole koskaan kieltänytkään sinun olevan se, joksi itseäsi sanot."
Ben-Hur alkoi siis lyhyissä piirteissä kertoa historiaansa. Me kun jo tiedämme sen aina siihen asti, jolloin hän voittoisan Arriuksen kanssa palasi Misenumiin, jatkamme nyt ainoastaan siitä hetkestä asti kertomusta.
"Hyväntekijäni nautti keisarin suosiota ja sai siitä paljon osoituksia. Itämaiden kauppiaat toivat sitä paitsi kalliita lahjoja, niin että hän tuli kahta vertaa varakkaammaksi kuin Rooman rikkaimmat. Voiko juutalainen unhottaa uskontonsa, kehtonsa, jos se on ollut isäimme pyhässä maassa? Jalo Arrius otti minut kaikkien lainsääntöjen mukaan omaksi pojakseen, ja minä koetin olla kiitollinen. Hänen oikea oma lapsensa ei olisi voinut olla tottelevaisempi kuin minä. Hän tahtoi tehdä minusta oppineen miehen ja hankkia minulle kuuluisimpia taiteen, filosofian ja kaunopuheen opettajia. Minä en suostunut hänen hartaimpiinkaan pyyntöihinsä, koska olin juutalainen enkä voinut unhottaa Herraa Jumalaa, en profeettain kunniaa enkä Davidin ja Salomonin perustamaa kaupunkia. Ehkä kysyt, mitenkä minä saatoin ottaa vastaan hyvyyttä roomalaiselta. Minä rakastin häntä ja toivoin sitä paitsi hänen avullaan voivani hankkia vaikutusvaltaa, joka tekisi minulle kerran mahdolliseksi nostaa pois hunnun, joka nyt verhoaa äitini ja sisareni kohtaloa. Oli minulla toinenkin syy, josta en huoli lausua muuta kuin että minä sen johdosta antauduin harjoittelemaan aseiden käyttöä ja kaikkea, mitä katsotaan tarpeelliseksi sotataidon täydelliseen osaamiseen. Kävin ahkerasti kaupungin sirkuksessa ja kilpailukoulussa ja yhtä ahkerasti sotaleirissä. Kaikilla voimankoetuksen aloilla olen saavuttanut kuuluisan nimen. Seppeleet, jotka minä voitin — ja niitä on monta Misenumin lähellä olevan huvilan seinillä — tulivat minulle duumviri Arriuksen pojan nimellä. Ainoastaan sillä nimellä minut tunnetaan roomalaisten kesken… Vakaasti pyrkien salaisen tarkoitukseni perille läksin Roomasta Antiokiaan, aikoen seurata konsuli Maxentiusta sotaretkelle, jota hän varustaa partilaisia vastaan. Koska olen mestari käyttämään aseita, koetan nyt saavuttaa sitä korkeampaa taitoa, joka kuuluu sotajoukkojen johtamiseen sodassa. Konsuli on ottanut minut esikuntaansa. Mutta eilen laivamme laskiessa Orontes-jokeen laski siihen yht'aikaa kaksi muutakin kaleria, molemmilla keltaiset liput. Eräs Kyprosta tullut matkustaja ja maanmies selitti laivain olevan Antiokian etevimmän kauppiaan Simonideen. Hän kertoi myöskin kauppiaan historian ja hänen ihmeellisen menestyksensä sekä kuvaili hänen laivastonsa ja karavaninsa ynnä niiden laajat retkeilyt. Tietämättä minun kuuntelevan yhtään halukkaammin kuin muut matkustajat, hän mainitsi, että Simonides oli juutalainen ja ruhtinas Hurin entinen orja. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta Gratuksen julmuutta eikä sen aihetta."
Tästä viittauksesta Simonides painoi päänsä alas ja samalla tytär kätki kasvonsa isänsä syliin, ikään kuin auttaakseen häntä salaamaan tunteitansa ja osoittaakseen omaa harrasta osanottoansa. Vanhus kuitenkin heti nosti jälleen silmänsä ja sanoi entisellä äänellään: "Jatka vain, minä kuuntelen."