"Hyvä Simonides", sanoi Ben-Hur, astuen vielä askelta likemmäksi ja koettaen panna koko sydämmensä sanoihin, "näen, ett'et sinä vielä ole vakuutettu, vaan yhä epäilet minua."
Kauppiaan kasvot näyttivät olevan marmorista veistetyt, eikä hänen kielensä virkkanut mitään.
"Huomaan itsekin yhtä selvästi tilani vaikeuden", jatkoi Ben-Hur. "Kaikki suhteeni Roomassa minä kyllä voin todistaa kääntymällä vain konsulin puoleen, joka nyt on kaupungin päällikön vieraana, mutta mahdoton minun on todistaa niitä asioita, joita sinä vaadit. Minä en voi todistaa, että olen isäni poika. Ne, jotka minua tässä voisivat auttaa, ovat onnettomuudekseni kuolleet tai karkoitetut."
Hän peitti kasvonsa käsillään, Ester nousi ja tarjoten äsken hylättyä viinipikaria sanoi: "Juo, viini on siitä maasta, jota kaikki rakastamme."
Ääni oli suloinen kuin Rebekan hänen tarjotessaan Nahorin kaivolla vettä Eleasarille. Judah huomasi kyyneliä hänen silmissään ja sanoi juotuansa: "Simonideen tytär, sydämmesi on täynnä hyvyyttä. Armeliaisuutta osoitat, kun annat isäsi ohella vieraankin saada siitä osaa."
Sitte hän kääntyi kauppiaan puoleen.
"Kosk'ei minulla ole todistuksia, että olen isäni poika, luovun pyynnöstäni enkä enää vaivaa sinua, Simonides. Sen verran minä vain sanon, ett'en tullut tänne pyytämään sinua palaamaan orjuuteesi enkä vaatimaan sinulta tiliä. Olisin kaikissa tapauksissa sanonut, mitä nyt sanon: Kaikki, mitä työsi ja kauppakykysi on koonnut, pidä se kaikki omanasi. Minä en sitä ollenkaan tarvitse. Toinen isäni, jalo Kvintus, lähtiessään sille matkalle, joka oli hänen viimeisensä, määräsi minut ruhtinaallisen omaisuutensa perilliseksi. Jos siis vast'edes johtuisit ajattelemaan minua, niin muista kysymykseni, joka Jehovan ja kaikkein profeettain nimessä on tänne tuloni päätarkoitus: Mitä tiedät kertoa äidistäni ja sisarestani Tirzasta, hänestä, jonka nyt pitäisi olla kaunis ja suloinen kuin tämä neito, joka sulostuttaa sinun elämääsi taikka pikemmin on sinun elämäsi? Voi, mitä tiedät kertoa heistä?"
Kyyneleet tulvivat pitkin Esterin poskia, mutta isä pysyi järkähtämättä. Hän vastasi samalla levollisella äänellä:
"Minä jo sanoin, että tunsin ruhtinas Hurin. Muistelen kuulleeni, mitä onnettomuuksia on tapahtunut hänen perheellensä. Muistan kyllä, miten katkeralta se sanoma tuntui. Hän, joka tuotti niin suuren kurjuuden ystäväni leskelle, on sama mies, joka sittemmin samoista syistä kääntyi minua vastaan. Mainitsenpa vielä, että olen ahkerasti tiedustellut onnettoman perheen kohtaloa, mutta — en heistä mitään tiedä. He ovat kadoksissa."
Ben-Hur huokasi syvään.