"Mitä minä näillä rikkauksilla teen, Ester?" vanhus kysyi luomatta katsettansa alas.
"Isä", Ester vastasi hiljaa, "eikö oikea omistaja juuri äsken ilmoittautunut?"
Vanhus katseli häntä, silmiään väräyttämättä.
"Ja sinä lapseni, pitääkö minun jättää kerjäläissauva sinulle perinnöksi?"
"Mutta isä, enkö minä sinun lapsenasi ole hänen elinkautinen orjansa? Ja kenestä onkaan kirjoitettu: Voima ja kunnia ovat hänen vaatteensa ja hänen pitää riemuitseman tulevaisuudessa?"
Sanomattoman rakkauden heijastus kirkasti vanhuksen kasvoja hänen vastatessaan: "Herra on osoittanut minulle paljon hyvyyttä, mutta sinä, Ester, olet kaikkein hänen laupeutensa osoitusten kruunu."
Vanhus veti tyttären syliinsä ja suuteli häntä monta kertaa. Sitte hän sanoi entistä kirkkaammalla äänellä:
"Kuule nyt, minkä tähden minä nauroin äsken. Se nuori mies näytti minusta olevan ihan kuin isänsä ennen muinoin pirteimmässä nuoruudessaan. Minun sieluni halusi tervehtiä häntä. Tunsin vaivojeni päiväin olevan lopussa ja huolieni päättyneen. Tuskin voin olla sitä kovalla äänellä julistamatta. Mieleni teki ottaa häntä kädestä ja näyttää hänelle voittoani, sanoen: 'Kas tässä, kaikki on sinun, ja nyt minä, sinun palvelijasi, olen valmis pois kutsuttavaksi.' ja niin minä olisin tehnytkin, Ester, joll'ei samana silmänräpäyksenä kolme ajatusta olisi syöksynyt mieleeni ja pidättänyt minua. Ensimmäinen ajatukseni oli: 'Jos hän on herrani poika, niin tahdon vähän oppia tuntemaan hänen luonnettansa.' Eikö moni synny rikkauteen, vaikka se hänen kädessään tulee vain kiroukseksi?" Vanhus vaikeni, kädet kouristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä alkoi vavista mielenliikutuksesta. "Ester, muista, mitä tuskia minä sain kärsiä roomalaisen käsissä, eikä yksistään Gratuksen; ne tunnottomat heittiöt, jotka alusta loppuun asti toimeenpanivat hänen käskyjänsä, olivat roomalaisia, ja he kaikki nauroivat ja pilkkasivat minun tuskanhuutojani. Ajattele minun riutunutta ruumistani, niitä pitkiä vuosia, jotka olen ollut rujona, ajattele äitiäsi hänen yksinäisessä haudassaan murtuneena sielultaan niin kuin minä ruumiiltani; ajattele Hurin perheen suruja, jos sen jäsenet vielä ovat elossa, ja heidän kärsimäänsä julmuutta, jos he jo ovat kuolleet. Ajattele tätä kaikkea Jumalan rakkauden tähden, ja sano minulle, tyttäreni, eikö pidä yhdenkään hiuskarvan pudota, eikö yhdenkään veripisaran vuotaa sovinnoksi? Älä sano, kuten pappien on tapana: Herran on kosto. Eikö hän paneta tahtoansa toimeen käskyläisillään sekä rangaistessansa että siunatessansa? Eikö hänen sotilaitansa ole ollut paljoa enempi kuin profetoita? Eikö hän ole antanut lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta? Oi, minä olen uneksinut kostoa kaikki nämä vuodet, olen rukoillut ja varustautunut, olen kasvavan rikkauteni katselemisesta koonnut kärsivällisyyttä ja yhä ajatellut, että kerran minä, niin totta kuin Jumala elää, kostan rangaistuksen pahantekijöille! Ja kun nuori mies äsken puhui perinpohjin harjoitelleensa sotataitoa eikä sanonut vielä voivansa ilmoittaa, mitä varten, silloin minulla oli sana valmiina — kosto! ja se, Ester, se oli — kolmas ajatus, joka minua piti levollisena ja jäykkänä niin kauan kuin hänen kertomustansa kesti, ja sai minut nauramaan hänen lähdettyänsä."
Ester silitteli isän kuihtuneita käsiä ja sanoi, ikään kuin olisi sielussaan aavistanut, mitä tuleva oli: "Hän meni pois. Tokkohan hän enää tulee takaisin!"
"Tulee kyllä, Malluk on luotettava palvelija. Hän seuraa häntä kaikkialle ja tuo hänet takaisin, milloin vain minä olen valmis."