"Ja milloin se tapahtuu, isä?"
"Pian, pian! Hän luulee kaikki todistajat kuolleiksi. Yksi elää kuitenkin, joka ei suinkaan pety, jos hän tosiaankin on minun herrani poika."
"Hänen äitinsäkö?"
"Ei, tyttäreni; kyllä minä sen todistajan tuon hänen silmäinsä eteen.
Mutta nyt minua jo väsyttää. Huuda Abimelek tänne."
Ester huusi palvelijaa, ja he palasivat sisälle.
V LUKU.
Tutkimusretkellä.
Ben-Hur lähti suuresta varastohuoneesta, mielessä ajatus, että uusi toivon pettymys oli tullut niiden lisäksi, jotka hän jo oli kärsinyt omaisiansa etsiessään. Tämä ajatus oli sitä enemmän mieltä masentava, kun hänen huoliensa esineet olivat hänelle niin kalliit. Se herätti hänessä sanomatonta yksinäisyyden tunnetta, joka enemmän kuin mikään muu on omiaan riistämään ihmissielusta viimeisenkin elämänhalun.
Hän pujottelihe ihmisjoukon ja tavarakasain välitse laivasillan reunalle, jossa viileät varjot ja viettelevän mustat syvänteet häntä houkuttelivat. Hitaasti juokseva vesi näytti pysähtyvän häntä odottamaan. Lumous haihtui, kun hänen mieleensä juohtuivat matkustajan sanat: "Parempi olla toukka ja syödä Dafnen silkkiäislehtiä kuin istua kuninkaan pöydässä." Hän kääntyi nopeasti astumaan pitkin sillan laitaa majataloonsa.
"Dafnen tiekö?" ovenvartia vastasi, kummastuen Ben-Hurin kysymyksestä. "Etkö ole ennen ollut täällä? No, sittepä lue tämä päivä elämäsi onnellisimmaksi. Tie on helppo löytää. Ensimmäinen katu tästä vasempaan vie etelään päin suoraa päätä Sulpius-vuorelle, jonka huipulla on alttari Jupiterin kunniaksi ja pyöröteateri. Astu sitä suuntaa kolmanteen tienhaaraan asti, jota sanotaan Herodeen pylvästöksi. Käänny sitte oikealle ja kulje Seleukoon vanhan kaupungin läpi Epilaneen vaskiportille. Siitä Dafnen tie alkaa — ja jumalat saattakoot sinua!"