Annettuaan pari käskyä tavaroistansa Ben-Hur lähti matkalle.
Hän löysi helposti Herodeen pylvästön. Sitte hän alkoi astua vaskiporteille päin pitkin marmorista pylväskäytävää, joka oli täpö täynnä ihmisiä kaikista kauppaa harjoittavista maailman kansakunnista.
Oli neljäs päivänhetki, kun hän astui portista ja huomasi joutuneensa loppumattoman pitkään ihmisvirtaan, joka lainehti kuuluisaa metsikköä kohti. Tie oli jaettu eri ratoihin jalan astujia, ratsastajia ja vaunuilla ajajia varten, ja kukin niistä vielä erittäin tulijoita ja menijöitä varten. Eri ratoja suojelivat matalat aidat, joita siellä täällä katkasivat mahtavan suuret, osaksi kuvapatsailla koristetut kantakivet. Molemmin puolin tietä oli hyvin hoidettuja ruohokenttiä, joita siellä täällä tammi- ja metsäviikunapuuryhmät sievistivät, sekä köynnöskasvisia lehtimajoja väsyneiden varalle, joita paluumatkalla oli erittäin runsaasti. Jalkatiet olivat punaisesta kivestä ja ratsastiet lujaan pakatusta valkoisesta hiekasta, joka teki hevoskavioiden ja pyöräin äänet kuulumattomiksi. Suihkukaivoja oli ihmetyttävän paljo, kaikki muistoina kuningasten käynneistä ja nimitetyt antajain mukaan. Tämä suurenmoinen katu, kulkien lounaista kohti, oli kaupungista pyhän paikan porteille asti noin kuuden virstan pituinen.
Ollen katkeralla mielellä Ben-Hur tuskin tuli huomanneeksi kuninkaallista anteliaisuutta, joka näkyi koko tierakennuksesta. Yhtä vähän hän alussa välitti kansajoukostakaan. Puhuaksemme suoraan, hajamielisyytensä ohella hänessä oli melkoisesti ylevää itsetuntoa, kuten roomalaisessa, joka äsken tultuaan maailman keskus-kaupungin suurenmoisesta komeudesta kulki katselemassa etäisiä maakuntia. Eihän niissä voinut hänelle olla mitään uutta eikä erinomaista nähtävää. Ben-Hur pikemmin käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta tunkeutua ihmisjoukkojen läpi, jotka astuivat liian hitaasti hänen maltittomuuteensa verraten. Saavuttuaan Herakleaan, kaupungin ja pyhän paikan väliseen kauppalaan, hän alkoi tuntea vähän väsymystä ja sen tähden enemmän halua tarkastelemaan kirjavaa taulua. Kerran hänen huomionsa kiintyi pariin vuoheen, joita kaunis nainen talutti, kaikki koristettuina loistavilla nauhoilla ja kukilla. Sitte hän pysähtyi katselemaan suurta, lumivalkoista härkää; se oli seppelöity tuoreilla lehdillä ja kantoi leveässä selässään alastonta lasta korissa, nuoren Bakkuksen kuvaa, joka pusersi kypsiä rypäleitä pikariin ja tyhjensi aina sen, kutsuttuaan tavallisen juomauhrin sanat. Lähtiessään jälleen astumaan hän itsekseen arvaili, minkähän jumalan alttarille nuo lahjat olivat menossa. Komeapukuinen ratsastaja lennätti ohitse ratsulla, jolta silloisen tavan mukaan oli harja lyhyeksi leikattu. Ben-Hur hymyili huomatessaan ratsastajan ja hevon saman vertaisen ylpeyden. Sen jälkeen hän monestikin käänti päätänsä kuunnellakseen pyöräin natinaa ja kavioiden kapsetta; hän oli huomaamattaan viehtynyt vaunujen ja ajajain tarkastelemiseen. Kohta hän alkoi itsekseen tehdä huomioita myöskin niistä ihmisistä, joiden keskellä kulki. Siellä oli sekä miehiä että naisia, kaikenikäisiä ja -säätyisiä, kaikki juhlapuvussa. Muutamalla seuralla oli valkoiset vaatteet, toisella mustat; jotkut kantoivat lippuja, toiset heiluttivat suitsutusastioita. Muutamat marssivat hitaasti eteen päin hymnejä laulellen, toiset astuivat huilujen ja rumpujen tahdin mukaan. Jos tuolla tavalla joka päivä käytiin Dafnea tervehtimässä, miten ihmeellinen se paikka olikaan! Viimein hän kuuli ilohuutoja ja kovaa käsien taputusta. Hän katsahti ylös ja seurasi silmillään monia käsiä, jotka osoittivat kukkulan päältä näkyvän temppelin komeata, kreikkalais-tyylistä porttia. Hymnit kaikuivat kovemmin, musiikki kiihtyi sukkelammaksi, ja hän astui mahtavan ihmisvirran viemänä sisään, jopa itsekin vähän innostuen yleisestä kiihkosta. Ollen hyvin tutustunut Roomassa vallitsevaan hienouteen täytyi hänen ehdottomasti hämmästyä suurenmoista näköä, joka levisi hänen eteensä.
Suurenmoisten porttirakennusten läpi käytyään hän seisoi puistokadulla, joka oli tehty kiillotetusta kivestä. Temppelin ympäri liikkui levoton, meluava ihmisjoukko, jonka kirjavat puvut omituisesti lainehtivat suihkukaivojen lumivalkoista vaahtoa vasten. Hänen edessään näkyi luodetta kohti vievän koko joukko huolellisesti hoidettuja polkuja puutarhaan ja sen takana olevaan metsään, jonka päällä liiteli vaalean sininen savuharso. Ben-Hur katseli ympärilleen, tietämättä, mille tielle lähteä. Äkisti kuului naisääni huudahtavan:
"Miten kaunista! Mutta mihinkä nyt lähtisimme?"
Hänen saattajansa, jolla oli rukousnauha laakerinmarjoista, nauroi ja vastasi. "Astu vain, sinä kaunis pikku barbaari! Kysymyksesi osoittaa maallista pelkoa. Emmekö sopineet jättävämme kaikki maalliset huolet jälellemme Antiokiaan? Tuulet, jotka täällä puhaltelevat, ovat jumalain hengitystä. Antautukaamme siis tuulien leikkikaluiksi."
"Entä jos eksymme?"
"Sinä pikku pelkuri! Ei kukaan ole koskaan eksynyt Dafnessa, paitsi ne, joiden takaa portit ainiaaksi sulkeutuivat."
"Ja ketä ne olivat?" kysyi tyttö vielä levottomana.