Ben-Hurin sielunsilmä selkisi äkisti. Metsä oli temppeli, suuri, rajaton temppeli, jossa rakennusmestari ei ollut viipynyt pylväitä eikä portteja pystyttelemässä, vaan ainoastaan tehnyt luonnon itselleen alammaiseksi. Sellaiseksi oli Jupiterin ja Kalliston poika jumalain johdatuksesta perustanut vanhan Arkadian, ja täällä niin kuin sielläkin oli perusaate kauttaaltaan kreikkalainen.
Sillalta Ben-Hur astui lähimpään laaksoon.
Hän tapasi lammaslauman, jota nuori tyttö paimensi. Tyttö viittasi häntä luoksensa: "Tule!"
Vähän matkan päässä oli musta alttari, jolla leimusi tuli vaskiastiassa. Nainen sen lähellä huiskutti häneen päin pajunoksaa ja kehoitti häntä pysähtymään, kun hän astui ohitse. Naisen viettelevä kujeilu osoitti nuorekasta kiihkoa.
Vielä etempänä hän tapasi uhrisaaton; sen etupäässä astui joukko pikku tyttöjä ilman muita pukimia kuin seppeleet, joilla he olivat kiedotut, laulaen hennoilla äänillään hymniä; heidän jälessään kulki joukko poikia, päivettyneet ruumiit ihan alastomina, tanssien tyttöjen laulun mukaan; sitte vasta astui varsinainen juhlasaatto, pelkkiä naisia, joilla oli pukuna ainoastaan hame ja jotka kantoivat koreissa maustimia ja makeisia. He kaikki olivat aivan huolettomat alastomuudestaan ja ojensivat käsiänsä häneen päin, kehoittaen häntä pysähtymään ja tulemaan mukaan.
Hän kuitenkin jatkoi välinpitämättömästi matkaansa ja saapui rehevään metsikköön, joka oli keskellä laaksoa sellaisessa paikassa, josta se näytti kaikkein viehättävimmältä. Saavuttuaan lähelle hän tunsi sen varjon houkuttelevan, ja lehtien välitse oli hän näkevinään erittäin kauniin kuvapatsaan. Niinpä hän poikkesi sinne ja astui sen vilpoiseen siimekseen.
Ruoho oli tuoretta ja hyvin hoidettua. Kaikenlaisia itämaan puita kasvoi hajallansa: majesteetillisia palmuryhmiä metsäviikunapuita, jotka varjostivat tummalehtisiä laakeripuita, ainiaan viheriöiviä tammia sekä kuninkaallisia setripuita, yhtä jaloja kuin Libanonilla, ja tärpättipuita, joiden olisi luullut olevan kotoisin paratiisin yrttitarhasta.
Kuvapatsas oli erinomaisen kaunis Dafne. Ben-Hur kuitenkin ehti ainoastaan hätimmiten katsahtaa sen kasvoihin, sillä hän huomasi patsaan juurella nuorukaisen ja tytön sylikkäin nukkumassa tiikerin taljalla. Vieressä olivat työkalut, joista näkyi heidän päivätyönsä: pojan kirves ja sirppi, tytön kori huolettomasti heitettynä lakastuneiden ruusujen päälle.
Tämä näkö saattoi hänet hämilleen. Hän oli tuolla metsän hiljaisuudessa luullut huomaavansa, että tämän pyhän paikan lumousvoimana oli rauha ilman pelkoa, ja hän oli ollut vähällä kukistua sen viehätyksen valtaan; mutta nyt, nähdessään tuota makuuta keskellä päivää, makuuta Dafnen juurella, hän arvasi lumouksen jatkon, jota ei uskaltanut edes ajatellakaan. Paikan laki oli rakkaus, mutta rakkaus ilman lakia!
Tämä siis oli Dafnen suloinen rauha!