Tämä hänen palvelijainsa elämäntarkoitus! Sellaista varten kuninkaat ja ruhtinaat tuhlasivat tulojansa!
Sitä varten siis viekas papisto teki itselleen alammaiseksi luonnon lintuineen, puroineen, kukkineen sekä niin monien käsien työvoiman, alttarien pyhyyden ja auringon hedelmöittävän vaikutuksen!
Näin ajatellen Ben-Hur jatkoi kulkuansa, mutta ei voinut olla surkuttelematta noita ulkonaisen pyhyyden vihittyjä palvelijoita, varsinkaan niitä, jotka omalla toimeliaisuudellaan pitivät temppelin aluetta niin verrattoman viehättävässä kunnossa. Miten he olivat tuohon asemaan tulleet, ei hänestä enää ollut mikään arvoitus; vaikutin, kiusaus oli ilmeisen selvä. Muutamia oli epäilemättä lumonnut ainainen rauha, jota oli luvattu heidän ahdistetuille sieluillensa tässä paikassa, johon he rahan puutteessa voivat antaa työvoimansa. Tähän luokkaan kuuluivat pelon ja toivon välillä heittelehtävät henkilöt, mutta palvelijain suuri joukko ei ollut näitä. Apollon verkot olivat suuret ja silmät pienet, ja vaikea on luetella, mitä kaikkia kalastajat vetivät kokoon, ei niin paljon siitä syystä, että se luetteleminen olisi mahdoton, kuin siitä, että kalastajain työt ja toimet pidettiin ihan salassa. Sama se; suurin osa oli nautinnonhimoisia ylhäisiä sekä muita yhteiskunnalliselta asemaltaan alempia, noita peittelemättömän aistillisuuden uhreja, jonka valtaan melkein kaikki itäiset maat ovat vaipuneet. Ei mistään innostuksesta, ei laulajajumalan ja hänen onnettoman lemmikkinsä tähden, ei minkään filosofian johdosta, joka etsii onnellisuutta levollisesta yksinäisyydestä, ei myöskään sen lohdutuksen tähden, jota uskonto tarjoaa, eikä rakkaudesta sen puhtaimmassa muodossa ihmiset sitoutuneet olemaan täällä eikä pysyneet niissä lupauksissaan. Miksikä salaisimme totuuden! Tähän aikaan oli ainoastaan kaksi kansaa, jotka kykenivät kohoamaan tähän innostukseen, ne, jotka seurasivat Mooseen ja Braman lakeja. Ainoastaan he olisivat voineet huutaa sinulle: "Parempi on laki ilman rakkautta kuin rakkaus ilman lakia!"
VII LUKU.
Uusi toveri.
Lähellä Ben-Huria seisoi metsäkypressejä, pitkiä ja hoikkia kuin laivanmastot. Mentyään sattumalta sen varjoiselle alalle hän kuuli torven iloisen kaiun ja heti sitte huomasi saman kansalaisensa, jonka oli tavannut temppeliin mennessään, makaavan lähellä ruohossa. Mies nousi ja tuli hänen luoksensa.
"Minä toivotan sinulle rauhaa vielä kerran", hän sanoi ystävällisesti.
"Kiitos", vastasi Ben-Hur ja kysyi sitte: "Onko meillä sama matka?"
"Minä olen menossa kilparadalle, jos sinä aiot sinne."
"Kilparadalleko?"