Tämän selityksen jälkeen lukija kylliksi käsittää asiaa, voidakseen ymmärtää tapauksia, joita nyt ryhdymme kertomaan.
Muut kilpailijat oli otettu vastaan ääneti, mutta viimeksi tulleella oli parempi onni. Hänen ajaessaan sen paikan kohdalle, josta ajattelemme katsovamme kenttää, tervehdittiin häntä kovilla huudoilla, käsien paukutuksella ja muilla suosion osoituksilla, jotka vaikuttivat, että yleisön huomio kääntyi yksinomaan häneen. Hänen ieshevosensa olivat mustat, vaan ohjashevoset lumivalkoiset. Kaikki neljä olivat vallitsevan roomalaistavan mukaan typistetyt, se on, hännät olivat leikatut lyhyiksi ja samoin lyhennetyt harjat olivat solmeillut loistavan punaisilla ja keltaisilla nauhoilla pieniksi palmikoiksi.
Esiin syöksyvä valjakko ehti niin paljon kentälle, että vaunut kokonaan jo näkyivät katsojille, ja niiden ulkomuoto kyllä osoitti kohtuullisiksi ne suostumushuudot, joilla häntä tervehdittiin. Pyörät olivat oikeat vaunusepän mestariteokset. Paksut pronssivanteet vahvistivat muuten hentoja rumpuja. Puolapuut olivat vuollut elefantinhampaista ja asetetut luonnollisen kaarevuutensa mukaan ulospäin, niin että pyörän ontevuus tuli täydelliseksi, jota silloin kuten nytkin pidettiin hyvin tärkeänä asiana. Kiiltävästä mustastapuusta veistetyt pyöränkehät oli ympäröity pronssisilla kiskoilla. Akselin päitä koristivat irvistelevät vaskiset tiikerinpäät, ja kori oli palmikoitu kullatuista pajunvesoista. Kauniit hevoset ja loistavat vaunut saivat Ben-Hurin yhä uteliaammin katselemaan ajajaa.
Kuka hän oli?
Ben-Hur, ensi kerran kysyessään tuota itseltänsä, ei vielä voinut nähdä miehen kasvoja eikä koko hänen olentoansa, mutta ryhti ja muu käytös olivat hänelle tutut ja herättivät muistoja entisistä ajoista.
Kukahan hän olikaan?
Vaunut yhä lähestyivät täyttä vauhtia. Suostumushuudot ja komeat varukset osoittivat ajajan olevan joko ylhäinen suosikki tai kuuluisa ruhtinas. Sellaista julkista esiytymistä ei ollenkaan katsottu sopimattomaksi ylhäiselle asemalle. Kuninkaatkin usein kilpailivat voittopalkinnosta. Tiedämmehän, että Nero ja Kommodus harjoittivat kilpa-ajoa. Ben-Hur nousi ja tunkeutui aitanuoran luo alimman katsojarivin eteen. Hänen kasvonsa olivat vakavat, ja koko hänen käytöksestään näkyi kiivasta liikutusta.
Nyt hän sai ajajan kokonaan näkyviinsä. Tämän vieressä ratsasti joku kumppani, jota klassillisissa kertomuksissa sanotaan Myrtilukseksi; se arvonimi myönnettiin ylhäisille henkilöille, jotka kiihkoisesti harjoittivat ajokilpailua. Ben-Hur ei voinut katsoa mitään muuta kuin ajajaa, joka seisoi vaunuissa, ohjat moneen kertaan kierrettynä ympäri ruumiin: kaunis vartalo, jota vaaleanpunainen tunika hiukan verhosi. Oikeassa kädessä hänellä oli piiska, vähän korotetussa ja eteen päin ojennetussa vasemmassa kädessä ohjakset. Asento oli erinomaisen miellyttävä ja elävä. Onnitteluhuudot ja käsien taputukset hän otti vastaan kylmäkiskoisen välinpitämättömästi. Ben-Hur seisoi kuin kiinninaulattuna; hänen aistinsa ja muistonsa olivat uskollisesti auttaneet häntä: ajaja oli Messala.
Valituista hevosista, vaunujen komeudesta, henkilön ryhdistä ja käytöksestä sekä varsinkin kylmäkiskoisesta, terävästä, kotkamaisesta muodosta, joka oli omituinen roomalaiselle heidän niin monta vuosisataa kestäneen herruutensa tähden, Ben-Hur tunsi muinaisen Messalan, kun hän siinä seisoi vaunuissa yhtä ylpeänä, yhtä itserakkaana ja rohkeana kuin ennenkin, samaa kunnianhimoa, kyynillisyyttä ja pilkkaa katseessaan.