Hevoset yhä enemmän rajustuivat.
"Kirottu roomalainen!" Sheikki pudisti ajajalle nyrkkiään. "Eikö hän vannoen vakuuttanut osaavansa ajaa niitä, eikö hän sitä vannonut koko latinalaisten jumalainsa äpäräjoukon kautta? Ei, antakaa minun olla, minä sanon! Hän vannoi, että ne juoksevat kuin kotka ja tottelevat ohjia kuin lammas. Kirottu hän olkoon! ja kirottu se valehtelijan äiti, joka sanoo häntä pojakseen. Katsokaas niitä verrattomia elukoita! Koettakoonpas vain käyttää piiskaa, niin…" Loppu sotkeutui kuulumattomiin, ja puheen sijasta kuului vain hirveätä hammasten kiristelemistä. "Menkääpäs, muutamat teistä, pidättäkää niitä ja puhelkaa niille! Yksikin sana riittää taikka vain yksi niitä lauluja, joita äitinne lauleli teille teltan alla. Voi, mikä hullu minä olinkin, kun luotin roomalaiseen!"
Muutamia vanhuksen varovaisimpia ystäviä asettui hänen ja hevosten väliin. Sopivaan aikaan ukolle sattuva hengästys helpotti melkoisesti ystäväin sotajuonta.
Ben-Hur käsitti varsin hyvin sheikin tunteet eikä voinut olla tuntematta osanottoa häntä kohtaan. Hän tiesi, että tuo kuohaus ei niin paljon johtunut loukatusta omaisuusylpeydestä eikä kilpailun päätöksen pelosta kuin ukon rakkaudesta eläimiä kohtaan, sillä patriarkan ajatus- ja käsityskannan mukaan saattoi sellaisia eläimiä rakastaa melkeinpä tunteellisimman kiihkon tapaisella hellyydellä.
Hevoset olivat kastanjaruskeat, ihan pilkuttomat ja yhdennäköiset sekä niin rakennetut, että näyttivät pienemmiltä, kuin oikeastaan olivat. Hienot korvat koristivat pikku päitä, jotka olivat leveät silmäin kohdalta; leveiden sieramien sisäiho loisti punaiselta kuin tuli; kauniin kaarevia kauloja sievisti tuuheat harjat, jotka peittivät myös koko rinnan, ja otsajouhet olivat, kuten koko muukin karva pehmoiset kuin silkki. Polvien ja nilkkakarvojen väliltä olivat sääret litteät kuin ihmisen kämmen, mutta polvien yläpuolelta pyöreät ja jäntereiset, niin että ne jalat kyllä soveltuivat kantamaan kaunista vartaloa. Kaviot kiilsivät kuin hiottu agaatti-kivi. Kun hevoset nousivat pystyyn tai muuten teiskuivat, silloin niiden mustankiiltävät, tuuheat hännät laahasivat maata. Sheikki sanoi elukoitansa verrattomiksi, ja todella hän olikin oikeassa.
Täten uudestaan tarkastellessansa hevosia Ben-Hur käsitti täydellisesti, mikä molemminpuolinen rakkaus yhdisti niitä ja omistajaa toisiinsa. Ne olivat kasvaneet hänen silmäinsä edessä, olleet päivällä hänen erityisen huolensa ja yöllä hänen unelmiensa esineinä. Ne olivat olleet perheen jäseniä kotona mustan teltan alla paahteisella aavikolla ja saaneet yhtä suuren osan hänen rakkaudestaan kuin lapsetkin. Saadakseen voiton vihatuista ja mahtavista roomalaisista oli vanhus tuonut lemmikkinsä kaupunkiin, vahvasti luottaen niiden kyllä voittavankin, jos hän vain löytäisi taitavan ja kyllin älykkään ajajan, joka niitä ohjaisi. Ollen toisenlainen luonteeltaan kuin länsimaiden maltillisemmat kansat hän ei malttanut tyytyä taitamattoman ajajan erottamiseen ja ajamiseen tipo tiehensä; arabialaisen sheikin piti sitä paitsi päästää suuttumuksensa ilmi pauhaamalla suun täydeltä haukkumasanoja.
Ennen kuin sheikki ehti tyyntyä kiivastumisestaan, oli jo kymmenkunta kättä tarttunut hevosien suitsiin ja rauhoittanut ne. Melkein samaan aikaan ilmestyivät uudet vaunut radalle. Ajaja, vaunut ja hevoset olivat varustetut aivan kuin viimeiseksi kilpailupäiväksi sirkukseen. Tarpeen on, kuten tuonnempana huomaamme, tehdä tässä tarkka kuva tämän uuden ajajan esiytymisestä.
Ei ole vaikea saada selväksi niiden ajokalujen muotoa, joilla me kaikki tiedämme olevan klassillisen maineen. Ajatelkaamme vain matalat, kaksipyöräiset vaunut, joiden pitkällä akselilla lepäsi yksikomeroinen, takaa avoin kori. Sellainen oli alkuperäinen malli. Taiteellinen aisti aikaa myöten varttuessaan ryhtyi koristelemaan noita kömpelötekoisia ajokaluja, joten niistä tuli loistoteoksia sellaisia kuin esimerkiksi ne kuvittelemamme vaunut, joissa Aurora ajoi aamun koitteessa.
Ajajat tähän vanhaan aikaan olivat yhtä taitavat ja kunnianhimoiset kuin nykyisetkin ajomestarit. He sanoivat vaatimattominta kilpailua kaksivaljakon ja vaikeinta nelivaljakon ajoksi. Viime mainitussa kilpailtiin niiden sääntöjen mukaan, joita noudatettiin Olympiassa ja muissa sellaisissa juhlatiloissa.
Nämä ajokentän rohkeat kilpailijat mieluisimmin valjastivat kaikki hevoset rinnan vaunujen eteen. Selvyyttä varten sanottiin keskimmäisiä eli aisan kummallakin puolella olevia ieshevosiksi ja laitimmaisia ohjashevosiksi. Heidän käsityksensä mukaan, oli täydellisen vapaa liikunta nopeuden ensi ehto. Valjaat olivat sen tähden hyvin yksinkertaiset; ainoastaan kaulavyö ja siihen kiinnitetty hihna sekä ohjakset ja yksi vetohihna. Lähellä aisan nenää oli näet lyhyt poikkipuu eli ies, joka hihnalla yhdistettiin hevosen kaulavyöhön. Ieshevosten vetohihnat olivat kiinnitetyt pyöräin akseleihin ja ohjashevosten hihnat korin etulaitaan. Ohjas juoksi aisan nenään asetetussa renkaassa ja jakautui siitä eri hevosiin, pujouttautuen päitsien sisäpuolella olevista renkaista kunkin suuhun.