Tytär totteli.
"Käy nyt tähän istumaan."
Ester istahti tuolin laidalle ihan hänen viereensä.
"Jumala on hyvä minua kohtaan, sangen hyvä", sanoi Simonides hartaasti. "Hänen tapansa on toimia salaperäisesti, mutta välistä hän antaa meidän uskoa näkevämme ja ymmärtävämme hänen tarkoituksensa. Minä olen vanha, ja minun aikani loppuu kohta, mutta nyt yhdennellätoista hetkellä, kun toivoni jo alkoi haihtua, nyt hän lähettää minulle lupauksen kipinän, joka virkistää minua. Näen suuren osan eteenpäin viittomaani tietä yhdestä asianhaarasta, joka itsessään on niin paljon vaikuttava, että se muodostaa toisenlaiseksi koko maailman. Minä näen syyn, minkä tähden minulle on uskottu niin suuret rikkaudet, ja tarkoituksen, mihin ne ovat määrätyt. Totta tosiaan, lapseni, minä tunnen uuden elämän innon virkoavan itsessäni."
Ester työntihe likemmäksi häntä, ikään kuin palauttaakseen hänen ajatuksiansa häilyvästä lennostaan.
"Kuningas on syntynyt", jatkoi vanhus, ikään kuin yhä puhuen tyttärellensä, "ja hän lienee nyt saavuttanut puolimatkan tavallisesta ihmisijästä. Baltasar sanoo hänen vielä olleen lapsena äitinsä sylissä, kun hän kunnioitti häntä ja antoi hänelle lahjoja. Ilderim vakuuttaa viime joulukuussa seitsemänkolmatta vuotta kuluneen siitä, kun Baltasar ja hänen kumppaninsa tulivat hänen telttaansa, pyytäen suojelusta Herodeen vainolta. Niinpä hänen tulonsa ei voi enää viipyä kauan. Se voi tapahtua tänä iltana tai huomenna. Pyhät Israelin isät, eikö tämä ajatus ole sanomattoman autuaallinen! Minä olen kuulevinani kukistuvain muurien pauhua ja yleistä kapinaa, jonka maailman muutos herättää. Niin, maa avautuu ihmiskunnan iloksi nielemään Roomaa, ihmiset saavat jälleen hengittää vapaasti ja laulaa laulujansa." Hän nauroi itsekseen. "Oletko sinä, Ester, koskaan kuullut mitään sellaista? Tunnenpa tosiaankin, että minussa syttyy runoilijan innostus, Mirjamin ja Davidin hehku. Minun ajatuksissani, joiden pitäisi puuhaella ainoastaan numeroiden ja asioimiston kanssa, kilisevät sympaalit, soivat harput ja laulu kaikuu äsken pystytetyn kuninkaan istuimen ympärille kokoutuneen ihmisjoukon huulilta. Toistaiseksi minä karkoitan nämä ajatukset, sillä, tyttäreni, kuningas tarvitsee tullessaan rahaa ja miehiä, ja hän syntyi niin kuin minä itsekin vaimosta, on siis vain ihminen, ihmisellisten tarpeiden alainen, kuten sinä ja minä. Ja rahaa saadakseen hän tarvitsee myyjiä ja ostajia, ja miehiä varten hän tarvitsee johtajia. Siinä, siinä! Näetkö, mikä tie on minulle viitottuna ja mitä tietä meidän nuoren herramme on kuljettava? Näetkö, että sen päässä on kunnia meille molemmille ja kosto meidän puolestamme, ja, ja…" Hän pysähtyi häveten itsekkäitä toiveitansa, joista Esterillä ei ollut edes vähintäkään aavistusta. Sitte hän jatkoi suudellen: "ja onnea äitisi tyttärelle."
Ester istui hiljaa, sanaakaan sanomatta. Vanhuksen mieleen juohtui nyt ihmisluonnon erilaisuus ja se luonnonlaki, joka tekee saman asian käsittämisen niin vaihtelevaksi. Hän muisti, että Ester olikin vain tyttö.
"Mitä sinä ajattelet, Ester?" vanhus sanoi hyväntahtoisesti, kuten hänellä oli tapana. "Jos ajatuksellasi on toivon muoto, niin anna minun kuulla se niin kauan, kuin minä vielä kykenen sitä täyttämään. Voima ja valta on, kuten tiedät, oikullinen; sen siivet ovat aina levällänsä pakoon lähtemään."
Ester vastasi melkein lapsellisen viattomasti:
"Lähetä noutamaan häntä, isä, lähetä jo tänä iltana, äläkä anna hänen esiytyä sirkuksessa."