"Aah!" kuului vanhuksen pitkä huudahdus, ja hänen katseensa kääntyi uudestaan joelle päin, jossa varjot olivat tulleet paljon mustemmiksi, sitten kun kuu oli laskeutunut Sulpius-vuoren taakse ja kaupunki oli jäänyt heikon tähtiloiston valaistavaksi. Sanommekohan sitä ollenkaan ilmi, hyvä lukija? Vanhus tunsi sydämmessään kateuden heräävän. Jospa Ester tosiaankin oli rakastunut nuoreen herraansa! Oi ei, se ei ollut mahdollista; olihan tyttö liian nuori. Mutta se ajatus oli kuitenkin tarttunut kiinni eikä tahtonut enää päästää vanhusta. Ester oli kuudentoista vuoden ijässä. Hän tiesi sen hyvin. Hän oli Esterin viime syntymäpäivänä vienyt hänet laivaveistämöön, josta yksi laiva juuri laskettiin veteen, ja lipussa, jota laiva kantoi kihlauspäivänään aaltojen kanssa, oli nimi Ester. Siten olivat he viettäneet päivää yhdessä. Mutta nyt se ajatus häntä hämmästytti kuitenkin. On olosuhteita, jotka surettavat meitä katkerasti, etenkin sellaiset jotka koskevat meitä itseämme, esim. se että vanhenemme, ja vielä hirveämpää se että meidän täytyy kuolla. Sellainen suru hiipi vanhuksen sydämmeen pimeänä kuin varjo ja pusersi hänen rinnastaan huokauksen, joka melkein kuului tuskanhuudolta. Ei siinä kyllin, että Ester oli orjana astuva neidon kehittyneesen ikään, hänen nyt vielä piti omistaman herralleen muutkin tunteensa, joiden totuuden ja hellyyden ja hienouden vanhus oli niin hyvin saanut kokea, koska ne olivat tähän asti olleet hänen yksinomainen oikeutensa. Vihollisvoima, jonka tehtävänä on meidän kiusaamisemme huolilla ja katkerilla ajatuksilla, harvoin jättää työtänsä puolinaiseksi. Kunnon vanhus unhotti hetkellisen surunsa tähden loistavat tulevaisuus-suunnitelmansa ja niiden esineen, salaperäisen kuninkaan. Hänen onnistui kuitenkin voimakkaalla ponnistuksella hillitä tunteensa niin, että voi kysyä levollisesti:
"Miksi ei esiytyä kilparadalla? Miksi ei, lapseni?"
"Se ei ole Israelin pojalle sopiva paikka, isä."
"Niin kyllä rabbinit sanovat! Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sitä vastaan?"
Kysymys kuului tutkivalta ja sai Esterin sydämmen sykkimään kuuluvasti, niin kovasti, ett'ei hän kyennyt vastaamaan. Hän tunsi outoa, mutta kuitenkin suloista hämmennystä.
"Se nuori mies saa suuren omaisuuden", sanoi vanhus hellästi ja tarttui hänen käteensä, "hän saa laivat ja rahat, kaikki, Ester, kaikki. Kuitenkaan minä en tunne itseäni köyhäksi, sillä olethan minulla sinä, ja sinun rakkautesi on yhtä luja kuin äitivainajasi rakkaus. Sano, pitääkö hänen saaman vielä sekin."
Ester kumartui ja laski hehkuvan poskensa hänen päänsä päälle.
"Puhu, Ester, minä saan enemmän voimaa, jos olen varma siitä. Tieto edeltä päin antaa voimaa."
Ester nousi ja sanoi äänellä, joka karkoitti kaiken epäilyksen:
"Rauhoitu, isä. Minä en koskaan jätä sinua. Jos minä rakastankin häntä, niin minä kuitenkin aina pysyn sinun luonasi, kuten nytkin."