"Tässä arkussa minulla on niiden täydellinen historia, täydellinen, voin sanoa, sillä se on vahvistettu, kuten ihmisten historia ani harvoin on. Ne näyttävät, mistä kukin on syntyisin, tuokin, joka nyt anoo sinun huomiotasi ja pientä hyväilyä, ja niin, kuin nämä nyt tulivat meidän luoksemme tähän saman telttakaton alle, samoin ammoisimmista ajoista asti niiden esi-isät tulivat minun esi-isäini luo syömään jyväosaansa kädestä, kuulemaan lapseksi puhuttelua ja lasten tavalla osoittamaan hyväilyllä mielihyväänsä, kosk'ei heillä ole puheen lahjaa. Ja nyt, sinä Israelin poika, kaiketi uskot sanani, jos minä olen aavikoiden herra, no katso, tuossa ovat minun palvelijani! Ota ne pois minulta, niin minä olen sellaisen sairaan miehen kaltainen, jonka karavaani on jättänyt jälkeensä kuolemaan. Heidän ansionsa on, ett'ei vanhuuteni ole vähentänyt kauhua, jota minä levitän maanteillä kaupunkien välillä, eikä se myöskään vähene niin kauan, kuin minulla on voimaa niillä ratsastaa. Ha ha haa! voisinpa kertoa ihmeitä, joita noiden esi-isät ovat tehneet. Toiste sopivaan aikaan ehkä kerronkin. Nyt olkoon kylliksi, kun sanon, ett'ei niitä paetessa ole koskaan saatu kiinni, eivätkä ne myöskään, minä vakuutan Salomon miekan kautta, ole jääneet jälelle, milloin on oltu ajamassa takaa muita. Mutta huomaa tarkoin, silloin niillä aina on ollut satula selässä ja aavikon hieta kavioiden alla; vaan nyt — nyt en tiedä — minä pelkään, sillä ensi kertaa ne kantavat valjaita, ja menestyksen ehtoja on niin monta. Kyllä niissä on ylevyyttä, nopeutta ja kestävyyttä. Jospa vain löytäisin miehen, joka heitä ymmärtäisi, kyllä minä voittaisin. Jos sinä olet se mies, sinä Israelin poika, niin minä vannon, että olet kiittelevä onnelliseksi sitä päivää, joka toi sinut tänne. Puhu nyt sinä itsestäsi."
"Nyt minä kyllä ymmärrän", vastasi Ben-Hur, "miten arabialainen voi rakastaa hevostansa melkein kuin lapsiaan; käsitän myöskin, miksi aavikkohevoset ovat maailman paraimmat. Mutta, hyvä sheikki, en tahdo, että sinä arvostelisit minua vain sanojeni mukaan, sillä, tiedäthän, miesten lupaukset usein pettävät. Anna minun ensin koetella niitä täällä kedolla ja vasta huomenna ottaa ne haltuuni."
Ilderimin kasvot kirkastuivat, ja hän aikoi vastata.
"Maltahan hiukan, hyvä sheikki!" sanoi Ben-Hur; "anna minun vielä puhua pari sanaa. Minä sain monta opetusta Rooman mestareilta, mutta en juuri luullut voivani koskaan käyttää niitä hyväkseni. Minä sanon, että nämä erämaan lapset, vaikka ne kukin erikseen ovat nopeita kuin kotka ja kestäväisiä kuin leijona, kuitenkin jäävät tappiolle, joll'ei niitä saada opetetuksi juoksemaan kuin yksi hepo ikeen alla. Ajattelehan, että näistä neljästä yksi kuitenkin on hitain ja yksi nopein, joten juoksussa ei ole yhtäläisyyttä. Niin tapahtui tänään. Ajaja ei saanut nopeinta hillityksi yhtäläiseen juoksuun hitaimman kanssa. Minun koetukseni ehkä ei tule yhtään paremmaksi, mutta jos niin käy, minä kunniani kautta sen ilmoitan sinulle. Sen tähden minä sanon: jos minä vain saan ne juoksemaan yhdessä kuin yksi ainoa hevonen minun tahtoni mukaan, niin sinä voitat sestertiot ja seppeleen ja minä saavutan kostoni. Mitäs siitä sanot?"
Ilderim kuunteli partaansa kampaellen. Ben-Hurin vaiettua hän sanoi nauraen:
"Minä rupean ajattelemaan yhä parempaa sinusta, Israelin poika. Meillä siellä aavikolla on sananlasku: Jos lupaat keittää ruuan vain sanoilla, niin minä lupaan sinulle koko valtamerellisen voita. — Huomenna saat hevoset koetellaksesi."
Juuri silloin alkoi kuulua vilkasta liikettä teltan takaa.
"Ruoka on valmis — se on jo tässä! ja tuossapa on myöskin ystävä Baltasar, jolle minä sinut teen tutuksi. Hänellä on historia kerrottavana, johon ei kukaan israelilainen koskaan kyllästy." Hän kääntyi palvelijain puoleen: "Viekää pois sukuluettelot ja taluttakaa nämä silmäteräni takaisin huoneesensa."
XIV LUKU.
Ilderimin luona atrialla.