"Ja mitä sinä teit, Drusus?" kysyi Messala.
Salin ovelta kuului silloin huudahdus ja sai aikaan hyökkäyksen sinne päin. Kun melu jatkui ja vahveni, riensi Caeciliuskin sinne, viivyttyään kuitenkin niin kauan, että ehti selittää: "jalo Drusus suostui vetoon ja…"
"Valkoinen! valkoinen!"
"Tulkoon vain!"
"Tänne päin, tänne päin!"
Sellaisia huutoja kaikui salissa, sotkien kaiken keskustelun. Nopan heittäjät jättivät pöytänsä, makaajat heräsivät, hieroivat silmiään, sieppasivat esiin muistitaulunsa ja riensivät ovelle päin.
"Minä suostun…"
"Ja minä…"
"Minä…"
Henkilö, jota niin lämpimästi otettiin vastaan, oli se kunnianarvoinen juutalainen, joka oli ollut Ben-Hurin matkakumppanina Kyprosta Antiokiaan tullessa. Hän astui sisään vakavana ja levollisena ja miesjoukkoa tarkastellen. Hänen pukunsa oli pilkuttoman puhdas valkoinen ja samoin turbaaninsa. Kumarrellen ja kohteliaasti hymyillen tuosta vastaanotosta hän hitaasti astui keskipöydän luo. Sinne päästyään hän kääri pukunsa ylhäisten tavalla laskoksiin ympärillensä, asettui istumaan ja viittasi kädellään. Sormesta välähtelevä kalliskivi melkoisesti auttoi häntä saamaan sanansa kuulluksi.