Hän palasi ovelle. Hänen keveät, nuorekkaat askeleensa kaikuivat kamalasti tuossa avarassa huoneessa. Hän tunsi itsensä niin omituisen levottomaksi. Iso roomalainen lukko ei hievahtanutkaan hänen ponnistuksistansa. Veri oli hyytyä hänen suonissaan. Hän väänsi koko voimallaan lukkoa, mutta turhaan. Ovi ei värähtänyt. Kauhun tunne pääsi hänessä valtaan; hän seisoi hetkisen neuvottomana.
Kelläpä koko Antiokiassa oli syytä vahingoittaa häntä?
Messalalla!
Ja oliko tämä Idernees-palatsi? Eteisessä hän oli nähnyt osan Egyptistä, lumivalkoisissa marmorisissa ovikammioissa osan Atenaa, mutta täällä — täällähän kaikki osoitti, että isäntä varmaankin oli roomalainen. Tosin palatsi oli kaupungin mitä suurimman kadun varrella ja sen tähden yleensä sopimaton salamurhan paikaksi, mutta ehkäpä juuri samasta syystä erittäin sopiva hänen rohkealle viholliselleen. Atrium ikään kuin kokonaan muuttui. Kaikkine aistikkaine ja keinotekoisine laitoksineen näytti se hänestä nyt vain pedonpyydykseltä.
Se ajatus ärsytti Ben-Huria. Pitikö hänen ilmoittaa läsnäolonsa koputtamalla jotakin ovea, jotka kaikki olivat lujasti kiinni. Pitikö hänen huutaa? Häpeissään sellaisesta ajatuksesta heittäytyi hän sohvalle surumielin odottelemaan, mitä oli tuleva.
Oliko tämä Messalan tekoa? Hän nousi istumaan, katseli ympärilleen ja hymyili uhkamielisesti. Olihan hänellä aseita; joka huonekalu kelpasi siksi. Mutta lintuja oli kuollut nälkään kultahäkeissä. Pitikö nyt käydä hänelle yhtä huonosti? Ei toki! Hän oli väkevä mies; toivottomuus ja raivo sitä paitsi lisäävät voimaa arvaamattomasti.
Messala itse tietysti ei voinut tulla. Hän ei enää koskaan voinut astua omin jaloin, olihan hän rujo kuin Simonides. Mutta hänellä voi olla palkattuja kätyrejä. Ben-Hur nousi ylös ja tutki uudestaan ovet. Jopa hän huusikin, mutta ainoastaan kaiku vastasi. Hilliten mieltänsä päätti hän vielä odottaa hetkisen, ennen kuin ryhtyi murtautumaan ulos.
Puoli tuntia, joka aika hänestä tuntui ijankaikkisen pitkältä, oli jo kulunut, kun viimein ovi, josta hän itse oli tullut sisään, aukesi ja sulkeutui yhtä hiljaa kuin ennenkin, niin ett'ei hän sitä ollenkaan huomannut.
Ben-Hur oli atriumin perimmäisessä sopukassa. Vasta astunnan ääni herätti hänet mietiskelystään.
"Siis viimeinkin Iras-neiti tulee!" hän ajatteli, huoahtaen helpotuksesta ja mielihyvästä.