Astunta oli raskas, ja siitä voi erottaa paksujen sandaalien kolketta. Kullatut pylväät olivat Ben-Hurin ja oven välillä. Hän astui levollisesti sinne ja asettui nojalleen yhtä vasten. Yht'äkkiä kuului miesten ääniä, yksi niistä raaka ja kurkusta kumajava. Mitä miehet puhuivat, siitä Ben-Hur ei saanut selvää, sillä kieli ei ollut itämainen eikä etelä-europpalainen.
Pikaisesti katsahdettuaan huonetta astuivat nuo tulijat vasemmalle puolelle ja tulivat siten Ben-Hurin näkyviin. Ne olivat kaksi kookasta miestä, yllä lyhyet tunikat. Näöstä päättäen he eivät olleet talon isäntiä eikä palvelijoita. Jokainen näkemänsä esine ihmetytti heitä; he pysähtyivät sitä koettelemaan ja tutkimaan. He ilmeisesti kuuluivat alhaiseen kansanluokkaan. Atrium tuntui tulevan ihan saastutetuksi heistä. Mutta samalla heidän huolettomasta käytöksestään saattoi nähdä, että heillä oli oikeus siellä oleskella ja että he siellä olivat jollakin asialla. Mikähän se asia oli?
He astuivat hyvin itseensä luottavasti eteen päin ja lähestyivät vähitellen pylvästä, jota vasten Ben-Hur nojasi. He pysähtyivät vähän matkan päähän auringonpaisteesen katselemaan lattian mosaikki-kuvia. Silloin oli Ben-Hurilla tilaisuus heitä tarkastella.
Huoneen salaperäisyys saattoi, kuten jo mainitsimme, Ben-Hurin vähän levottomaksi. Nyt, kun hän tunsi toisen vieraan saksilaiseksi, johon oli tutustunut Roomassa ja jonka oli eilen nähnyt voittavan sirkuksessa nyrkkitaistelussa; kun hän katseli miehen eläimellisiä kasvoja, jotka olivat sadoista arvista ja eläimellisistä intohimoista inhottaviksi rumentuneet, sekä hänen alastomain raajojensa ja hartiainsa tavatonta vahvuutta; nyt häntä värisytti hengenvaaran tunne. Vaisto sanoi hänelle, että sattumuksesta ei suinkaan ollut tullut tämä tilaisuus, joka ihan näytti kuin tehdyltä murhaa varten, ja tuossa nyt nuo raakalaiset seisoivat valmiina ryhtymään työhönsä! Ben-Hur katsahti arasti saksilaisen kumppaniin, joka oli nuori, mustasilmäinen ja mustatukkainen mies, näöltään ihan juutalainen; molempien puvusta näkyi selvään heidän ammattinsa. Kun Ben-Hur asetteli yhteen kaikki nämä asianhaarat, ei enää ollut epäilemistäkään, että hänet oli kavalasti houkuteltu palatsiin. Hänen kohtalonsa siis oli kuolema tässä komeassa huoneessa, jossa ei mikään käsi ollut ojentuva häntä auttamaan.
Hän tempasi vyön pois vyöltänsä, paljasti päänsä, viskasi manttelinsa syrjään ja seisoi, yllä lyhyt, jotenkin yhtäläinen alustunika kuin noilla raakalaisilla, valmiina ryhtymään taisteluun. Kädet ristissä nojallaan pylvästä vasten hän odotti pelkäämättä.
Nyt saksilainen kääntyi ja lausui jonkun sanan kumppanilleen kielellä, jota Ben-Hur ei ymmärtänyt, ja molemmat sitte katselivat häntä. Puhuttuaan vielä jonkun sanan he astuivat lähemmäksi.
"Ketä te olette?" kysyi Ben-Hur latinaksi.
Pohjan poika väänsi suunsa leveään irvistykseen, joka ei suinkaan sieventänyt hänen eläinnaamaansa, ja vastasi: "raakalaisia".
"Tämä on Idernees-palatsi. Ketä te etsitte? Vastatkaa!"
Sanat kuuluivat ankarilta. Vieraat pysähtyivät, ja saksilainen puolestaan kysyi: "Kuka sinä olet?"