"Tosin kyllä, mutta…" Äiti painaa alas päänsä; hänen kasvoistaan näkyy syvintä surua, mutta hän jatkaa, rohkaistakseen itseänsä: "saatammehan ilmaista itsemme hänelle."
Tirza vaikeroitsee taas: "Vettä, vettä, edes yksi pisara!"
Äiti katselee neuvottomana ympäri koppia. Hän on maininnut Jumalaa niin usein ja niin usein luvannut hänen nimessään apua, että sen vielä toisteleminen alkaa hänestä tuntua pilkalta. Aukosta tuleva heikko valokin rupeaa sammumaan. Hän alkaa luulla kuoleman lähestyvän, mikäli hänen uskonsakin sammuu. Melkein tiedottomana ja puhuen ainoastaan sen tähden, että hänen täytyy puhua, hän lausuu:
"Kärsivällisyyttä, Tirza, ne tulevat, ovat kohta täällä!"
Hän luulee kuulevansa ääntä pienen vetoluukun luota, josta he tähän asti ovat saaneet ruokansa. Eikä hän petykkään. Rangaistusvangin kirahdus kajahtaa kopissa. Tirzakin kuulee sen. Molemmat nousevat, yhä vielä syleillen toinen toistansa.
"Kuulkaas!" kuulevat he huudettavan.
"Ylistetty olkoon Herra!" lausui äiti elpyneen uskon ja uudesta syntyneen toivon lämmöllä.
"Kuka sinä olet?" kysyy taas äskeinen ääni.
Ääni on heille tuntematon. Mitä se tekee? Paitsi Tirzan ääntä on tämä nyt ensimmäinen, jota äiti on kuullut kahdeksaan vuoteen. Muutos on liian suuri: kuolemasta elämään, ja miten äkisti!
"Israelilainen vaimo, joka olen tänne elävänä haudattu tyttäreni kanssa. Auta meitä, mutta pian, muuten me kuolemme!"