"Olkaa hyvässä toivossa, minä tulen kohta!"
Naiset itkeä nyyhkyttävät ääneen. Heidät on tavattu, apu lähestyy, vapaus koittaa, koti, synnyinmaa, rikkaus, poika ja veli annetaan heille takaisin! Nälkä, jano ja kuolema unhottuvat. He vaipuvat polvilleen ja itkevät ilosta, yhä vielä syleillen toisiansa.
Gesius riensi, kuten tiedämme, tribunin luo ja kertoi asian hitaasti ja laveasti, mutta loppuihan se viimein.
Tribuni saapui jo seurueinensa vetoluukun luo.
"Kuulkaas te siellä!" hän huusi koppiin.
"Tässä me olemme", vastasi äiti.
Vasarain pauketta kajahteli muurista. Äiti kuunteli hengähtämättä. Tirza oli myöskin vaiti. He ymmärsivät noiden iskujen merkityksen, jotka raivasivat heille tietä elämään ja vapauteen. Iskut yhä vahvenivat, kivi toisensa perästä putosi maahan, vapaus yhä läheni. Nyt he jo kuulivat työmiesten ääniä, ja kohta, oi sitä onnea! välkkyi soihtujen punainen valo muurin aukosta.
"Hän se on, äiti, hän se on! Viimeinkin hän on löytänyt meidät!" iloitsi Tirza nuorekkaasti.
Äiti sitä vastoin lausui nöyrästi: "Jumala on hyvä!"
Taas putosi kivi ja taas ja sitte koko joukko: ovi oli auki. Pölyinen ja kalkkinen työmies astui siitä sisään ja pysähtyi, nostaen soihdun korkealle. Pari kolme muuta tuli samoin soihtuineen ja siirtyi syrjään tehden tilaa tribunin tulla. Naisten kunnioitus ei riipu mistään seuraelämän sopimuksista, vaan on syvälle juurtunut ihmisluonteesen. Tribuni pysähtyi, sillä naiset pakenivat häntä, ei pelosta, vaan hävystä. Eipä sentään siitä syystä yksistään. Heidän piilopaikkansa pimeydestä tribuni kuuli nämä sanat, surullisimmat, hirveimmät, toivottomimmat, mitä missään kielessä on: