"Älkää tulko meitä lähelle, me olemme saastaiset!"
Miehet heiluttivat soihtujansa ja katsoivat silmäkkäin.
"Me olemme saastaiset!" kuului uudestaan pimeydestä, ja ääni kaikui vapisevalta, sanomattoman tuskaiselta. Sellaisen huudon kuuluessa täytyy hengenkin paeta paratiisin porteilta, vaikka hän toivottomasti katsahtaakin taaksensa.
Sillä tavalla kovasti koeteltu leski ja äiti täytti velvollisuutensa, ja sama hetki, joka lahjoitti hänelle niin kauan anotun ja uneksitun vapauden, sama hetki muutti sen hänelle kiroukseksi.
Hän ja Tirza olivat spitaliset.
Lukija ehkä ei täydellisesti tiedä, mitä se sana sisältää. Me viittaamme silloiseen lakiin, jota meidän päivinämmekin on ainoastaan hiukan lievennetty itämaissa.
"Seuraavia neljää", sanoo Talmud, "pitää katsottaman kuolleiksi: sokeaa, spitalista, kerjäläistä, lapsetonta."
Siispä spitalista kohdeltiin kuin kuollutta. Karkoitettuna kuin ruumis elävien luvusta uskalsi hän ainoastaan kaukaa katsella rakkaitansa; hänen täytyi pysyä poissa synagogasta ja temppelistä ja huutaa jokaiselle vastaantulijalle varoitus: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi asua erämaissa tai hylätyissä hautaluolissa, itselleen ja muille inhona ja kauhuna, ilman muuta toivoa kuin kuolema, joka häntä kauhistutti sekin.
Eräänä päivänä — kuinka kauan sitte, sitä hän ei tiennyt itsekään, sillä kopin pimeydessä oli häneltä sotkeutunut ajanlasku — eräänä päivänä äiti tunsi rupeutuman oikeassa kämmenessään. Hän tuskin piti siitä lukua, koetti kuitenkin pestä sitä pois, vaan se pysyi itsepäisen lujasti kiinni. Ei hän siitä ollut huolissaan vielä, mutta viimein Tirzakin alkoi valittaa, että hänen käsissään oli rupeutumia. Vettä he saivat hyvin niukasti, ja he kärsivät siksi paljon janon tuskia, ett'ei sitä vähää käynyt käyttää parannuspuuhaan. Vähitellen tuo rupi levisi yli koko käden; iho halkeili ja kynnet irtosivat lihasta. Mitään kovaa kipua heillä ei ollut, mutta sen sijaan lakkaamaton ja yhä karttuva pahoinvoinnin tunne. Sittemmin alkoivat huulet murtua. Eräänä päivänä äiti, joka itse koetti huolellisimmasti noudattaa puhtautta, vei Tirzan valoon, sillä hän pelkäsi taudin levinneen jo tytön kasvoihin. Kauhukseen hän silloin huomasi hänen kulmakarvansa olevan valkoiset kuin lumi. Voi, mitä tuskaa se havainto tuotti! Saamatta sanaa suustansa ja kykenemättä liikahtamaan istui äiti parka siinä pitkän ajan, mietiskellen vain tuota yhtä ajatusta: spitalinen, spitalinen! Hän ei muistanut ajatella ollenkaan itseänsä, vaan ainoastaan lastansa. Äidinrakkaus antoi hänelle voimaa pitää salassa hirmuista havaintoa. Itsekin toivotonna hän kuitenkin koetti pitää kahta vertaa parempaa huolta hänestä ja toimittaa hänelle kaikkea huvitusta, mitä tuossa kauhunpaikassa suinkin voi saada. Hän keksi leikkejä, kertoi tuhannesti ja yhä uudestaan vanhoja historioita, sepitti uusia, kuunteli Tirzan lauluja ja lauloi itse kruunupäisen runoilijan virsiä — että edes jotenkin voisi unhottaa tilansa ja elvyttää toivoansa Jumalaan, joka näytti unhottaneen hänet samoin kuin maailmakin.
Tuo hirmuinen tauti levisi hitaasti mutta lakkaamatta yli koko heidän ruumiinsa. Tukka valkeni, iho tuli silsaiseksi, huulet ja silmäluomet syöpyivät rei'ille, sitte kurkku kipeytyi ja äänestä katosi sointu. Tauti levisi lihaksiin, tehden ne koviksi ja aroiksi, sekä viimein keuhkoihin, verisuoniin, jopa luiden ytimiinkin. Joka päivä yhä lisäsi heidän kurjuuttansa, ja siten oli tauti jatkuva, kunnes kuolema tuli siitä pelastajaksi, mutta se oli ehkä tapahtuva vasta pitkäin vuosikausien kuluttua.