Mutta tottuupa ihminen kauheimpaankin. Näiden kovasti koeteltujen naisten onnistui viimein levollisesti tarkastella taudin menoa; he näkivät, miten hirmuista hävitystyötä se teki, vaan kuitenkin he kaikin voimin pitivät kiinni elämästä. Vielä heitä yksi side kiinnitti maahan: poika ja veli Ben-Hur! Hänestä he puhuivat, yhdessä toivoen saavansa nähdä hänet, sinäkin silmänräpäyksenä, jona Gesius huudollaan vahvisti heidän luottamustansa, kun he jo koko vuorokauden olivat kärsineet nälän ja janon tuskia.
Soihtujen punainen loisto valasi vankihuoneen, vapaus koitti heille. "Jumala on hyvä!" huusi äiti kiitollisena, ei kuluneesta ajasta, vaan nykyhetkestä.
Tribuni lähestyi heitä heti. Nurkassa, jonne he olivat paenneet, äiti muisti velvollisuutensa ja sen pakosta lausui varoitushuutonsa: "saastainen!"
Millainen voitto omasta itsestään olikaan tämä huuto! Ei edes pelastuksen ilokaan estänyt häntä näkemästä tautinsa seurauksia. Entinen onnellinen elämä ei ollut enää koskaan palaava. Jos hän palaisi siihen taloon, joka ennen oli ollut hänen omansa, hän ei uskaltaisi mennä etemmäksi kuin portille; siinä hänen täytyisi huutaa tuo: "saastainen, saastainen!" Hänen täytyi täst'edes vaeltaa kylmäkiskoisessa maailmassa, vaikka rakkaus hehkui hänen rinnassaan yhtä lämpöisenä kuin ennenkin ja nyt vielä arempana siitä syystä, että sillä ei ollut mitään vastarakkauden toivoa. Ikävä ja kaipaus sydämmessä täytyi hänen karttaa poikaansa, jos hän löytyi, olla sulkematta häntä syliinsä ja, jos poika ojensi kätensä häntä kohti, karkoittaa hänet tuolla huudolla: "saastainen, saastainen!" Ja hänen toinen lapsensa, jonka alastomuutta hän koetti peitellä takkuisella, luonnottoman valkealla tukallaan, voi, koko ikänsä täytyi tämän toisen lapsen olla kumppanina hänen kurjuudessaan. Ja kuitenkin voimakas vaimo täytti velvollisuutensa. Hänen huuliltansa kuului se huuto, joka ikimuinoisista ajoista asti oli noiden erotettujen kohtalon tuntomerkkinä ja joka ainiaan oli oleva heidän ainoa tervehdyksensä.
Tribuni tuosta sanasta kauhistui, vaan ei paennut.
"Ketä te olette?" hän kysyi.
"Kaksi naista, kuolemaisillaan nälkään ja janoon. Mutta" — äiti ei jättänyt täyttämättä velvollisuuttansa, vaikka se olikin raskas ja sanat kauhistavaiset — "älä tule lähemmäksi äläkä koske mihinkään, lattiaan eikä seiniin: saastainen, saastainen!"
"Kerro minulle historiasi, vaimo! Mikä sinun nimesi on? Milloin sinut tuotiin tänne? Kuka sinut toi ja mistä syystä?"
"Jerusalemissa eli ennen ruhtinas Hur. Hän oli keisarin ja kaikkein jalomielisten roomalaisten ystävä. Minä olen hänen leskensä, ja tämä on minun tyttäreni. Minkä tähden minä olen täällä, en osaa selittää, koska sitä en itsekään tiedä, ell'ei rikkautemme ollut syynä. Valerius Gratus tietää sinulle sanoa, kuka meidän vihamiehemme oli ja milloin vankeutemme alkoi. Minä sitä en tiedä. Katso, mitä meille on tapahtunut, oi katso ja sääli meitä!"
Ruttohöyryistä ja soihduista sakea ilma ei estänyt tribunia viipymästä. Hän kutsui viereensä soihtumiehen ja kirjoitti melkein sanasta sanaan vaimon vastauksen. Se olikin lyhyt, mutta sisällysrikas, sillä siinä oli yht'aikaa elämäkerta, syytös ja anomus. Sivistymätön ihminen ei olisi voinut sitä tehdä sellaisessa muodossa. Tribuni ei voinut olla uskomatta ja säälimättä.