Samaan aikaan astui kaksi naista Antonia-linnasta päin Hurin palatsia kohti. He astuivat arasti ja pelkäävästi ja pysähtyivät usein kuuntelemaan. Saavuttuaan pahoin pidellyn palatsikartanon kulmaan sanoi toinen hiljaisella äänellä:
"Tässä se on, Tirza!"
Tirza katsahdettuaan kartanoa tarttui hiljaa itkien äitinsä käteen.
"Lähtekäämme pois, lapseni, sillä…" Äiti vaikeni, ja hänen ruumistansa vähän värisytti; voimakkaalla ponnistuksella saaden mielensä hillityksi hän jatkoi: "sillä heti, kun aurinko nousee, ajetaan meidät ulos kaupungin portista, emmekä me koskaan enää saa palata."
Tirza ikään kuin muuttui kivipatsaaksi.
"Voi", hän sanoi nyyhkyttäen, "minä en sitä muistanutkaan, minä luulin menevämme kotiin, mutta me olemme spitaliset, meillä ei ole mitään kotia. Me olemme kuolleita."
Äiti pysähtyi tukemaan häntä ja sanoi lohduttaen: "Nyt meillä ei vielä ole mitään pelkäämistä. Lähtekäämme pois."
Tosiaan he olisivat ainoastaan nostamalla tyhjät kätensä voineet säikyttää koko legionan pakoon.
Pysytellen lähellä muuria he astuivat edelleen, kunnes saapuivat portille. He pysähtyivät vielä kerran, näkivät laudan kirjoituksineen ja lukivat kuten vähää ennen Ben-Hur: "Tämä on keisarin omaisuutta." Äiti väänteli suruissaan käsiänsä ja nyyhkytti sanomattoman tuskaisesti.
"Mikä sinua vaivaa, äiti? Sinä ihan pelotat minua!"