"Oi Tirza, ken on köyhä, hän on kuollut! Siispä hän on kuollut, Tirza."
"Kuka, äiti?"
"Veljesi. He riistivät häneltä kaikki, kaikki, yksin tämän talonkin."
"Köyhä!" sanoi Tirza haaveksivan näköisenä.
"Hän ei koskaan enää kykene meitä auttamaan."
"Ja mitä sitte, äiti?"
"Huomenna, lapseni, täytyy meidän asettua tien viereen kerjäämään, kuten spitalisilla on tapana. Täytyy kerjätä taikka…"
Tirza nojasi päätään hänen rinnallensa ja sanoi kuiskaten: "Kuolkaamme!"
"Ei!" vastasi äiti vakavasti, "Herra on määrännyt elämämme ajan, ja me olemme hänen omansa. Me tahdomme odottaa hänen kutsumustansa tässäkin kohdassa. Tule, lähtekäämme jo!"
Niin sanoen hän otti Tirzaa kädestä ja riensi kartanon länsipuolelle yhä vain läheltä muuria. Kun ei ketään näkynyt sielläkään, he astuivat seuraavaankin kulmaan ja eteläpuolelle, mutta aristelivat kirkasta kuutamoa, joka siellä vallitsi. Äiti kuitenkin rohkasihe ja taluttaen Tirzaa kädestä astui valoon. Nyt saattoi nähdä täydellisesti, mitä hirveää hävitystä tauti oli tehnyt heissä. Heidän huulensa, poskensa, silmänsä, joiden ympärillä oli mustat renkaat, ja halkeilleet kätensä osoittivat sen kyllin selvästi. Pelottavin oli kuitenkin tukka, joka pitkinä, inhottavasta visvasta kankeina suortuvina riippui joka taholla ja oli kuten kulmakarvatkin kummallisen valkoinen kuin aaveilla. Äitiä ja tytärtä ei ollut mahdollista erottaa näöstä; molemmat näyttivät ihmeellisen vanhoilta.