"Hiljaa!" sanoi äiti, "tuolla makaa joku rappusilla, joku mies."
He astuivat kadun toiselle puolelle ja sitte varjossa portin kohdalle asti.
"Hän on nukuksissa, Tirza."
Mies makasi hiljaa.
"Jää sinä tänne, minä koetan porttia."
Kuulumattomin askelin, ett'ei mies heräisi, astui äiti portille ja uskalsi koskea toiseen portin puoliskoon; hän ei saanut selkoa, antoiko se perää, sillä juuri silloin makaaja huokasi ja liikahti levottomasti. Päähän kierretty huivi putosi sivulle, jättäen paljaiksi kauniit kasvot, joita kuu kokonaan valasi. Äiti katsahti niihin ja hypähti takaperin. Hän kumartui ja katseli, vähän ensin vitkasteltuaan, häntä tarkemmin, nousi sitte ja käsiään väännellen käänsi silmänsä äänettömään rukoukseen kohti taivasta. Siten hän seisoi hetkisen ja riensi sitte takaisin Tirzan luo.
"Niin totta kuin Herra elää, se mies on minun poikani, sinun veljesi!" hän arasti kuiskasi.
"Veljenikö? Judah?"
Äiti otti häntä kiihkeästi kädestä.
"Tule!" hän sanoi, yhä puhuen kuiskaamalla, "katselkaamme häntä yhdessä vielä kerta, yksi ainoa kerta, ja sitte tule sinä palvelijasi avuksi, Herra!"