He astuivat käsi kädessä kuin aaveet kuulumattomin askelin kadun poikki. Kun heidän varjonsa sattuivat makaajaan, he pysähtyivät. Judahin toinen käsi oli suorana, kämmen ylös päin. Tirza laskeutui polvilleen ja yritti suutelemaan häntä, mutta äiti pidätti.
"Herran lähden, älä koske! Saastainen! saastainen!" hän kuiskasi.
Tirza hypähti pois, ikään kuin olisi Judah ollut spitalinen eikä hän itse.
Ben-Hur makasi miehekkään kauneuden kukoistuksessa. Aavikon aurinko ja tuulet olivat ahvetuttaneet hänen poskensa ja otsansa, mutta hienojen viiksien alta näkyivät punakat huulet ja niiden takaa valkoiset hampaat. Pieni parta ympäröi pyöreätä leukaa ja osaksi peitti kaunismuotoista kaulaa. Miten kauniilta hän näytti äidin silmistä! Miten äidin tekikään mieli sulkea hänet syliinsä, nostaa ylös hänen päänsä ja suudella häntä niin, kuin oli ollut tapana silloin, kun Judah vietti onnellisia lapsuuden päiviä! Miten saada voimaa vastustaa sitä halua? Äidinrakkaudesta, oi lukija, juuri äidinrakkaudesta, joka siinä on toisenlainen kuin mikä muu rakkaus hyvänsä, että se voi olla hellä sitä kohtaan, jota rakastaa, mutta äärettömän hirmuvaltainen rakastajaa itseään kohtaan, ja että siinä on itseuhrauksen koko voima. Ei mikään koko maailmassa olisi voinut saada häntä tautisilla huulillaan koskettamaan poikansa poskea. Mutta koskea hänen kuitenkin piti saada nyt tänä hetkenä, jolloin hän oli löytänyt hänet jälleen ja jolloin hänen täytyi ainiaaksi luopua hänestä! Hän kumartui alas, hiipi hänen jalkoihinsa ja kosketti huulillaan hänen sandaalinsa pohjaa, vaikka se oli keltainen kadun tomusta; hän suuteli sitä monesti koko halustaan.
Ben-Hur liikahteli unissaan ja siirsi kättänsä. Äiti ja sisar peräytyivät, mutta kuulivat hänen mutisevan:
"Äiti! Amrah! Missä on…"
Hän nukkui jälleen raskaasti. Tirza katseli kaihoten häntä. Äiti kätki kasvonsa tomuun, koettaen pidättää huokausta, joka kuitenkin pääsi ilmi niin syvältä ja voimakkaasti, että se näytti tulevan pakahtuvasta sydämmestä. Hän melkein toivoi, että poika heräisi.
Judah oli unissaan kysynyt häntä ja ajatellut häntä. Hän ei siis ollut unhotettu. Eikö siinä ollut kylliksi?
Viimein äiti viittasi Tirzaa luoksensa. He katsahtivat vielä kerran makaajaan, ikään kuin haihtumattomasti painaakseen muistiinsa hänen kuvansa, ja astuivat sitte käsi kädessä kadun toiselle puolelle. Sinne he laskeutuivat polvilleen muurin varjoon ja katselivat häntä, odotellen hänen heräämistänsä tai jotakin ilmestystä, eivät he itsekään tienneet, mitä. Ei kukaan ole meille vielä antanut kärsivällisen rakkauden mittaa, sellaisen kuin heidän.
Judahin vielä maatessa ilmestyi kolmaskin vaimo palatsin nurkan takaa. Varjossa olijat näkivät hänet selvästi kuun valossa. Se oli pieni, kokoon kutistunut olento, iho musta ja tukka harmaa, yllä palvelijan puku. Hän kantoi korissa kaaliksia.