Nähtyään miehen portailla hän ensin pysähtyi ja sitte ikään kuin tehden päätöksen lähestyi hiljaa häntä. Kiertäen häntä hän pisti kätensä sisään aukosta, joka oli tehty toiseen portin puoliskoon. Vasemmasta puoliskosta irtautui äänettä leveä lankku; vaimo työnsi siitä korin sisään ja aikoi itse mennä perästä, mutta uteliaisuudesta kuitenkin katsahti makaavaan mieheen, jonka kasvot olivat paljaina. Katsojat kadun toisella puolella kuulivat vähäisen huudahduksen ja näkivät, kuinka vaimo hieroi silmiään, ikään kuin siten vahvistaakseen näkövoimaansa. Sitte hän kumartui vielä alemmaksi, väänteli käsiään, katsoi hurjasti ympärilleen ja sitte taas makaajaan, tarttui käteen ja suuteli sitä hellästi, juuri niin, kuin toiset olisivat niin sydämmestään tahtoneet tehdä, mutta eivät uskaltaneet.
Heräten siitä kosketuksesta Ben-Hur veti pois kätensä ja näki vanhuksen.
"Amrah, oi Amrah!" hän huudahti. "Sinäkö se tosiaan olet!"
Uskollinen palvelija ei vastannut sanoilla, vaan syleili häntä ilosta itkien.
Lempeästi irroittaen vaimon kädet ja kääntäen hänen mustat, ilokyynelistä kosteat kasvonsa ylös päin, suuteli Ben-Hur häntä melkeinpä yhtä iloisesti kuin vanhus äsken. Sitten varjossa seisojat kuulivat hänen sanovan:
"Äiti! Tirza! Oi Amrah, kerro jotakin heistä. Puhu, puhu pian!"
Amrah vastasi vain kyynelillä.
"Sinä olet nähnyt heitä, Amrah, ja tiedät, missä he ovat. Sano, oi sano!"
Tirza astui askeleen eteen päin, mutta äiti, arvaten hänen aikeensa, otti kiinni ja kuiskasi: "Herran tähden, muista toki! Saastainen! saastainen!"
Hänen rakkautensa oli hirmuvaltainen. Vaikka molemmat olisivat siihen paikkaan menehtyneet, niin pojan ei ainakaan pitänyt tuleman siksi, kuin he olivat. Tirza käsitti hänen ajatuksensa.