Ben-Hurin tullessa vanhuksella oli paljo kertomista hänelle. Seuraavana päivänä piti Mallukin saapuman, ja sitte oli ryhdyttävä etsimään. Ben-Hur tuskin malttoi odottaa huomista päivää. Saadakseen edes hiukan virkistystä hän tahtoi lähteä katselemaan temppelikaupungin pyhiä paikkoja. Tosin salaisuus kovin rasitti uskollisen palvelijan sielua, mutta hänen onnistui hillitä mieltänsä ja olla vaiti.
Nuorukaisen lähdettyä hän alkoi laittaa voimakasta ruokaa ja toimi siinä puuhassa niin ahkerasti kuin mahdollista. Kun sammuvista tähdistä näkyi aamu jo lähestyvän, hän täytti korinsa, otti vesiruukun ja läksi kaivolle Kalaportista, joka tavallisesti ensinnä avattiin. Että hän saapui hyvään aikaan perille, olemme me jo nähneet.
Kohta auringon nousun jälkeen, kun kaivolla oli enimmän väkeä ja vedennostajalla kylliksi tekemistä viidellä kuudella astialla yht'aikaa, koska jokainen koetti joutua kotiinsa ennen kuin aamun viileys haihtui päivän kuumuuden tieltä, silloin myöskin vuorenluolain asujamet tulivat näkyviin. He astuivat ryhmittäin lähelle kaivoa: naisilla ruukut olalla, vanhat ja hyvin heikot miehet sauvain nojassa, muutamat paareillakin kannettavina, sillä olipa tässäkin kurjain joukossa armeliaita sydämmiä, jotka auttelivat onnettomampia kumppanejaan.
Amrah puolestansa tarkasteli suurimmalla huomiolla näitä ryhmiä. Hän tuskin liikahti paikastaan. Monta kertaa hän jo luuli löytäneensä etsittävänsä. Hän ei ollenkaan epäillyt, että he olivat vuorella, ja hän oli myöskin vakuutettu, että heidän täytyi tulla alas. Hän uskoi heidän tulevan sitte kun kaikki muut ehtivät saada tarpeensa.
Ihan vuoren juuressa oli avoin hautaluola, joka jo monta kertaa oli vetänyt puoleensa Amrahin huomiota. Lähellä aukkoa oli suuri kivi. Aurinko paistoi päivän kuumimpina hetkinä juuri luolaan, niin että siinä näytti ihan mahdottomalta kenenkään elävän olennon asua, paitsi ehkä niiden villikoirien, jotka sinne pakenivat puhdistusretkiltänsä Gehennan laaksosta, joka oli täynnä kaikenlaisia jätteitä. Mutta hyvinpä vanhus kummastui, kun näki kaksi naista toisen toistansa tukien astuvan ulos siitä luolasta. Molemmilla oli valkoinen tukka, ja he näyttivät vanhoilta, mutta heidän vaatteensa eivät olleet repaleiset; he katselivat ympärilleen, ikään kuin olisi seutu heistä ollut ihan outo. Amrah oli myöskin huomaavinaan, että heitä kauhistutti tuon inhottavan joukon näkeminen, johon he itsekin kuuluivat. Ei siinä ollut mitään tavatonta nähtävänä, mutta kuitenkin alkoi hänen sydämmensä sykkiä kovemmin ja hänen katseensa seurasi lakkaamatta niitä naisia.
He molemmat seisoivat hetkisen kiven luona ja sitte kulkivat hitaasti ja pysähdellen kaivolle päin. Monta ääntä kuului varoittaen koettavan karkoittaa heitä, mutta he kuitenkin yhä lähestyivät. Vedennostaja kumartui ottamaan maasta kiviä, pelotellaksensa heitä pois. Muut heitä kiroilivat ja huusivat: "saastainen! saastainen!"
"Tosiaankin", Amrah ajatteli, "he ovat täällä outoja asukkaita, koska eivät tiedä spitalisten tapoja."
Hän nousi, otti korinsa ja vesiastian ja läksi heitä vastaan. Hälinä kaivolla hiljeni.
"Miten tyhmää", sanoi joku, "antaa tuolla tavalla leipää ja hyvää ruokaa kuolleille!"
"Ja nähdä vaivaa tullessa näin etäälle!" virkkoi toinen. "Minä ainakin antaisin heidän tulla kaupungin portille ottamaan minun almuani."