Hetkisen hän tunsi tuskallisinta sääliä ja sitte taas hillittömintä kostonhimoa. Viimein hän nousi.
"Minun täytyy etsiä heidät. Ehkäpä he ovat kuolemaisillaan."
"Mistä sinä aiot heitä etsiä?" kysyi Malluk.
"Eihän ole muuta kuin yksi paikka, jonne he ovat saattaneet mennä."
Malluk vastusti hänen päätöstänsä ja sai viimein sen verran taivutetuksi häntä, että tuo etsiminen jätettiin hänen huoleksensa. He läksivät yhdessä sille portille, joka on vastapäätä Pahan neuvon vuorta ja jonne ikivanhoista ajoista asti spitaliset kokoutuivat kerjäämään almuja. He viipyivät siellä koko päivän, jakelivat lahjoja, kyselivät etsittäviänsä ja lupasivat suuren palkinnon heidän löytämisestään. Sitä he tekivät joka päivä koko tämän ja seuraavan kuukauden. He kävivät lakkaamatta kaivon läheisillä hautaluolilla ja kyselivät niiden asujamilta samaa, mutta ne säilyttivät hyvästi salaisuutensa. Siispä he eivät saaneet mitään tietää. Mutta nyt, ensimmäisenä aamuna seitsemännessä kuukaudessa, he kuulivat, että joku aika sitte oli kaksi spitalista vaimoa kivillä heitellen karkoitettu Kalaportin läheltä. Tarkempi kyseleminen ja ajan vertaaminen vakuutti heille, että ne olivat olleet juuri ne, joita he etsivät. Mutta missä he nyt olivat? Miten heille oli käynytkään? Siihen kysymykseen oli perin vaikea vastata.
"Eikö ollut siinä kylliksi, että minun omaiseni ovat tulleet spitalisiksi", sanoi onneton poika ja veli vähä väliä katkerasta sydämmestä, "pitikö heidät vielä karkoitettaman isäinsä kaupungista! Äiti on kuollut; hän on paennut aavikoille! Tirza on kuollut, ja minä olen yksin maailmassa! Miksi? Kuinka kauan, Herra, sinä minun isäni Jumala, on Rooman valta vielä kestävä?"
Toivotonna, vihaa ja kostonhimoa vain sydämmessä, hän läksi majataloon, jonka piha oli täynnä yöllä saapuneita ihmisiä. Aamiaista syödessään hän kuunteli heidän keskusteluansa, ja varsinkin eräs seurue veti puoleensa hänen huomiotansa. Ne olivat karaistuneita, voimakkaita nuoria miehiä, puheesta ja käytöksestä päättäen maalaisia. Nämä galilealaiset olivat kuka mistäkin syystä saapuneet Jerusalemiin, mutta varsinkin juhlaa varten, joka oli vietettävä tänä päivänä. Ne miehet miellyttivät Ben-Huria, sillä he olivat siitä seudusta, josta hän toivoi saavansa voimakkainta tukea, milloin päätti ryhtyä suuriin töihin tulevan kuninkaan hyväksi. Hän tarkasteli heitä, ja punnitessaan mielessänsä, miten suuren menestyksen legiona sellaisia miehiä voisi saavuttaa, jos ne vain olisivat saaneet kasvatusta Rooman ankarassa sotakoulussa, hän itse punastui toimi-innosta ja työn ikävästä.
Silloin syöksyi pihaan mies nähtävästi hyvin kiihtyneenä.
"Mitä varten te niin riennätte?" kysyttiin häneltä.
"Rabbinit ja vanhimmat ovat menossa temppelistä Pilatuksen luo. Tulkaa, joutukaa, lähtekäämme mukaan!"