"Minkä tähden pitäisi joka ihmisellä olla sielu? Hurin poika, ajattele hetkinen sielun välttämättömyyttä. Paneutua alas ja kuolla toivomatta pitempää elonmuotoa, eihän ole koskaan ollut ihmistä, joka sydämmensä syvyydessä ei olisi toivonut mitään parempaa. Mainioin egyptiläinen kuninkaamme hakkuutti mahtavan suureen kallioon kuvansa; joka päivä meni hän sinne seurueinensa katselemaan työn edistymistä. Viimein oli kuva valmis, suurenmoinen, häviämätön. Se oli sekä muodon että ilmeen puolesta hänen näköisensä. Saatammehan hyvin käsittää, että hän joka hetki ylpeillen sanoi itsekseen: 'Nyt tulkoon kuolema, minä elän edelleenkin!' Ja niin tapahtuikin, sillä kuva on vielä jälellä.
"Mutta oliko tuo mitään elämää, jota hän siten säilytti itselleen? Se oli vain muistutus ihmisten muistille, ja se kunnia on totisesti yhtä haihtuvainen kuin kuun paiste, joka valasee kuvaa; se on kiveen hakattu historia, ei mitään muuta! Vaan mitä tuli tosiaan siitä kuninkaasta? Kuninkaallisessa haudassa on palsamoitu ruumis, joka kerran oli hänen omansa, kuva, jota paljon parempi on tuo kiveen hakattu. Mutta missähän kuningas itse oleskelee? Siitä ajasta, jolloin hän oli elävä ihminen kuten sinä ja minä, on 2000 vuotta kulunut, mutta loppuikohan hän silloin, kun viimeisen kerran veti henkeään?
"Myöntävä vastaus siihen kysymykseen olisi syytös Jumalaa vastaan. Me siis oletamme kuoleman jälkeen olevan todellista elämää, ei ainoastaan muiston maailmassa, vaan todellisesti, eli toisin sanoen: jokainen meistä saa elämään tullessansa sielun, joka on kuolematon. Siinä juuri on se välttämättömyys, josta puhun.
"Mutta jättäkäämme se nyt sikseen ja ajatelkaamme sitä iloista tietoisuutta, jonka sielun ajatus meissä vaikuttaa. Ensinnäkin se riistää kuolemalta kauhunsa, koska se meille esiytyy ainoastaan siirtymisenä korkeampaan, parempaan elämään. Katso minua, katso minun riutunutta ruumistani, ryppyistä muotoani, heikonneita aistimiani, oi miten autuuttava on se ajatus, että kun hauta avautuu ottamaan vastaan minun kulunutta kuortani, joka kyllä kohta tapahtuu, silloin Jumalan asunnon portit, jotka nyt ovat näkymättömät, aukeavat ottamaan vastaan minua ja minun vapautettua kuolematonta sieluani.
"Jospa voisin kuvaella sitä viehätystä, joka tulevaisessa elämässä on. Älä sano, ett'en minä siitä mitään tiedä, sillä sen verran minä tiedän, ja se minulle riittääkin, että kun minulla on sielu, niin minulla on osa Jumalan ominaisuuksista. Sellaisessa olemuksessa ei ole katoavaisuuden tomua, ei mitään arvotonta, se on kevyempi ilmaa, läpinäkyvämpi kuin valo ja verrattoman puhdas.
"Ja nyt, Hurin poika, koska tiedän sen verran, tarvitseeko minun sitte kiistellä itsekseni tai sinun kanssasi mistään vähäpätöisyyksistä, kuten sielun muodosta tai sen olopaikasta tai syökö ja juoko se? Ei, parempi on luottaa Jumalaan. Kaikki, mikä on kaunista tässä maailmassa, johtuu hänen kädestään, hän vaatettaa kukan, antaa ruusulle värinsä, hän houkuttelee esiin kastepisaran, hän luo maailman sopusoinnun; lyhyesti sanoen: hän muodostelee meidät tätä elämää varten ja panee sille sopivat mukavuudet, ja se kaikki on minulla takauksena, niin että minä luottavasti kuin lapsi jätän hänelle sieluni ja sen käyttämisen mihin hän tahtoo kuoleman jälkeen. Minä tiedän että hän rakastaa minua."
Ukko vaikeni ja nosti vapisevalla kädellä pikarin huulilleen. Iras ja Ben-Hur olivat myöskin liikutetut, kumpikin itsekseen. Ben-Hurille valkeni yksi asia. Hän alkoi selvemmin kuin koskaan ennen käsittää, että hengellinen valtakunta saattoi olla ihmiskunnalle arvokkaampi Jumalan lahja kuin suurinkin kuningas.
"Minä nyt voisin kysyä sinulta", Baltasar jatkoi, "tulisiko tätä ruumiillista elämää, joka on niin täynnä huolia ja niin lyhyt, pitää parempana kuin sielun täydellistä ja ijankaikkista elämää. Aseta itse kysymykset seuraavalla tavalla, niin voit itse vastatakin: kumpi on parempi, tuntiko vaiko vuosi täydellistä onnea? Ja sitte askel edelleen: mitä merkitsee seitsemänkymmentä vuotta maan päällä ijankaikkisuuden rinnalla Jumalan tykönä? Sillä tavalla voit oppia käsittämään sen totuuden merkityksen, jota nyt huomautan sinulle ja joka minua surettaa erittäin suuresti: että näet maailma ei melkein ollenkaan ota lukuun sielun elämää. Tosin myönnettäköön, että siellä täällä on filosofeja, jotka sanovat sielua perusvoimaksi, mutta kun filosofit eivät oleta mitään uskomalla, niin he eivät myöskään tunnusta sielua itsenäiseksi olennoksi, ja sen tähden on sen tarkoitus heillä ihan hämäränä.
"Jokaisella elävällä olennolla on tarkoituksensa mukainen kyky. Eikö sinulle tässä kohdassa johdu mieleen, että ihminen on ainoa, joka kykenee tutkimaan tulevia asioita? Minun ajatukseni mukaan Jumala sillä tahtoo osoittaa, että me olemme aiotut toiseen parempaan elämään; sillä juuri se on tulevien asioiden ainoa ja totinen salaisuus. Mutta paha kyllä, eivätkö kansat ole perin turmeltuneet? He elävät ainoastaan päiväksensä, ikään kuin nykyisyys olisikin kaikki; he lohduttavat itseään sillä, että kuoleman jälkeen on kaikki lopussa. Ja vaikkapa he eivät sitä juuri lausukaan suoraan, niin he ainakaan eivät pidä yhtään lukua tulevaisuudesta. Jos heille sitte äkisti tulee kuolema, niin he eivät pääse iloiseen ijankaikkisuuteen, sillä he ovat siihen sopimattomat. Se on toisin sanoen: ihmisen ulkonainen autuus on ijankaikkinen elämä Jumalan yhteydessä. Ah, Hurin poika! voi että minun täytyy sanoa se! tuo makaava kameli voisi yhtä hyvin olla uskollinen sellaisessa yhteydessä, kuin pyhimmät papit, jotka tänään palvelevat kuuluisimman temppelin pääalttarilla! Niin kiintyneet ovat ihmiset tähän maalliseen elämään! Niin kokonaan he ovat unhottaneet tulevaisuuden!
"Ja nyt ajattele, mitä merkitsee vapahdetuksi tuleminen.