"Tämä on se, josta minä sanoin: Minun jälkeeni tulee mies, joka minun edelläni on ollut, sillä hän oli ennen kuin minä. Enkä minä häntä tuntenut, mutta että hän ilmestyisi Israelissa, sen tähden minä tulin vedellä kastamaan. Minä näin hengen taivaasta tulevan alas niin kuin kyyhkysen ja seisahtavan hänen päällensä. Enkä minä häntä tuntenut, mutta se, joka minut lähetti vedellä kastamaan, sanoi minulle: Jonka päälle näet hengen tulevan alas ja seisahtavan, hän on se, joka kastaa pyhällä hengellä. Ja minä näin sen ja todistin" — hän vaikeni, sauva yhä ojennettuna valkopukuista miestä kohti, ikään kuin antaakseen luotettavaisuutta sekä sanoilleen että aiotulle johtopäätökselle — "että tämä on Jumalan poika!"
"Se on hän, se on hän!" lausui Baltasar, kyyneliset silmät taivasta kohti, ja vaipui sitte heti tunnottomana maahan.
Sill'aikaa Ben-Hur katseli miehen muotoa ihan toista ajatellen. Häneen kyllä vaikutti hänen kasvonpiirteittensä puhtaus sekä niistä kuvastava sulous, pyhyys ja nöyryys, mutta tänä hetkenä hänen mielessänsä ei ollut tilaa millekään muulle ajatukselle kuin tälle yhdelle: kuka tämä mies on, ja mikä hän on, Messiasko vaiko kuningas? Ei koskaan ollut mikään olento näyttänyt hänestä vähemmin kuninkaalliselta. Kaikki sodan, voiton ja herruuden ajatukset tuntuivat hänen yhteydessään häväistykseltä. Hän sanoi itsekseen: "Baltasar on oikeassa, mutta Simonides kieppuu erhetyksessä. Tämä ei ole tullut uudistamaan Salomon valtaistuinta; hänellä ei ole Herodeen luonnetta eikä kykyä. Ehkä hän on kuningas, mutta ei sellaisen valtakunnan, joka olisi suurempi ja kunniakkaampi kuin roomalaisvalta."
Tämä ei ollut mikään johtopäätös, vaan ainoastaan miehestä Ben-Huriin johtunut vaikutus. Katsellessaan vielä noita ihmeellisiä kasvoja hän alkoi etsiskellä muististaan ja sanoi viimein itseksensä: "Minä olen varmaan nähnyt hänet, mutta milloin ja missä!" Hän tiesi ihan varmaan, että nuo silmät, niin levolliset, sääliväiset ja rakkaat olivat joskus ennen katselleet häntä kuten nyt Baltasaria. Ensin heikosti, mutta sitte selvästi, kuten auringon pilkistäessä pilven raosta, näkyi hänen sielunsa silmään kohtaus kaivolla Nazaretin luona, kun roomalaiset veivät häntä kalereille. Koko hänen olemuksensa vavahti mielenliikutuksesta. Nämä kädet olivat ojentuneet auttamaan häntä, kun hän oli vähällä menehtyä. Näinä kasvot eivät olleet siitä saakka koskaan unhottuneet hänen muististansa. Kiihotuksesta, jonka nämä muistot vaikuttivat, jäi häneltä huomaamatta saarnaajan selitys, paitsi viimeiset sanat, niin merkilliset, että maailma vieläkin kaikuu niistä:
"Tämä on Jumalan poika!"
Ben-Hur laskeutui nopeasti ratsunsa selästä maahan osoittamaan hyväntekijällensä kunnioitusta ja kiitollisuutta, kuten häntä tuntonsa käski, mutta juuri silloin Iras huusi: "Auta, Hurin poika, auta, isäni kuolee!" Hän pysähtyi, katsoi taaksensa ja riensi auttamaan häntä. Iras antoi hänelle pikarin, ja sill'aikaa, kuin orja sai kamelin laskeutumaan polvilleen, hän juoksi noutamaan joesta vettä. Hänen palatessaan ihmeellinen vieras jo oli pois hävinnyt.
Viimein saatiin Baltasar jälleen tuntoihinsa. Ojentaen ylös vapisevat kätensä hän kysyi: "Missä hän on?"
"Kuka?" kysyi Iras.
Tavaton liikutus kuvastui vanhuksen kasvoista, kun hän nyt näki viimeisen toivonsa täyttyneen. Hän vastasi: "Hän lunastaja, Jumalan poika, jonka minä sain jälleen nähdä."
"Uskotko sinä häneen?" kuiskasi Iras hiljaa Ben-Hurille.