"Hän on minun…"
Ajatus, masentava kuin ukontuli, pysäytti hänen kielensä; hän kalpeni ja vapisi, vaan tyynnyttihe jälleen ja vastasi:
"Hän on minun isäni ystävä."
Tuo orjuuden tunnustus ei tahtonut vähällä tulla huulien ylitse.
Iras nauroi vielä iloisemmin kuin äsken.
"Eikö mitään muuta. Oo, Egyptin rakkausjumalain nimessä, pidä vain suutelosi ominasi! Sinä nyt juuri opetit minulle, että täällä Judeassa on paljon arvokkaampiakin suuteloita minua odottamassa; ja" — hän astui pari askelta ja katsahti taaksensa — "minä aion nyt noutaa ne. Rauha olkoon sinulle!"
Ester näki hänen häviävän rappusiin, kätki kasvonsa käsiin ja pakahtui kyyneliin, jotka polttaen kuohuivat sormien välitse, nuo häpeän ja hillityn rakkauden kyyneleet. Ja ikään kuin enentämään kiivasta, hänelle niin outoa tunteiden purkausta muistuivat hänen mieleensä isän sanat, joista nyt näkyi aivan uusi ajatus: "Sinun rakkautesi minua kohtaan ei olisi ollut turha vaiva, jos minä olisin pitänyt, mitä minulla oli, ja sehän oli minun vallassani."
Tähdet jo levittivät kalpeata valoansa kaupungille ja sitä ympäröivälle mustalle vuorenselänteelle, ennen kuin hän jaksoi palata kesähuoneesen ja ääneti asettua tavalliselle paikalleen isänsä viereen ja palvelemaan häntä. Se näytti olevan hänen nuoruutensa tehtävä, jospa ei aivan elintehtävä. Ja totta puhuaksemme, nyt kun katkerin suru oli ohitse, hän napisematta palasi velvollisuuksiansa täyttämään.
II LUKU.
Ben-Hurin tuomat tiedot.