"Kyllä minä kerron teille…"
Joku kuului astuvan huoneesen.
Ben-Hur vaieten kääntyi katsomaan ja heti nousi avosylin.
"Amrah! Vanha, rakas Amrah!" hän huudahti.
Vanhus tuli hänen luoksensa, kasvot niin ilosta loistavina, että niiden mustuus ja rypyt jäivät huomaamatta sen ilon rinnalla. Hän polvillaan syleili isäntänsä polvia ja lakkaamatta suuteli hänen käsiänsä. Ben-Hur heti kun sai kätensä irti silitteli hänen ohuen, harmaan tukkansa pois kasvoilta ja suuteli niitä, sanoen: "Hyvä Amrah, eikö sinulla ole mitään kerrottavaa heistä, eikö sanaakaan, eikö edes mitään merkkiä?"
Amrah puhkesi nyyhkytykseen, joka sai Ben-Hurin lausumaan: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" Hänen äänensä outo sointu ilmaisi, että hän oli luopunut kaikesta toivosta nähdä jälleen omaisiansa. Kyyneliä pyrki nousemaan hänen silmiinsä, mutta hän tahtoi niitä salata, sillä hän oli mies.
Saatuaan liikutuksensa tukeutetuksi hän jälleen kävi istumaan ja sanoi: "Tule tänne istumaan minun luokseni, Amrah. Etkö? No käy sitte minun jalkoihini, sillä minulla on paljo kerrottavaa näille ystävilleni ihmeellisestä miehestä, joka on tullut maailmaan."
Amrah meni kuitenkin pois ja kävi istumaan lattialle, selkä seinää vasten ja kädet ristissä ympäri polvien, tyytyväisenä, kun sai katsella häntä. Ben-Hur jatkoi kertomustaan:
"Minä en voi vastata kysymyksiinne, ennen kuin aluksi saan kertoa teille jotain niistä asioista, joita näin hänen tekevän. Ja minä kerron sitä mieluisemmin, kun hän huomenna tulee kaupunkiin ja menee temppeliin, jota hän sanoo isänsä huoneeksi. Siellä hän kuuluu julkisesti selittävän, kuka hän on, niin että huomenna koko Israel ja mekin saamme tietää, kumpiko on oikeassa, sinäkö Baltasar, vai sinä Simonides."
Baltasar pani ristiin vapisevat kätensä ja kysyi: "Mihin pitää minun mennä, että saisin nähdä hänet?"