Iloisia sanomia.
Ensimmäinen henkilö, joka seuraavana aamuna, kun Lammasportti avattiin, riensi ulos kaupungista, oli Amrah. Vartiat eivät häneltä mitään kyselleet, sillä ainahan hän oli tullut yhtä säännöllisesti kuin aamukin; he tiesivät hänet jonkun arvokkaan talon palvelijaksi, ja se tieto riitti heille.
Lammasportista hän käänsi kulkunsa idän puoliseen laaksoon. Öljymäen tumman vihreä rinne oli täpö täynnä valkoisia telttoja, joissa juhlavieraat majailivat. Oli vielä niin varhainen aamu, ett'ei hän tavannut ketään. Hän saapui Getsemaneen. Hautojen luona, Betanian ja Siloan teiden risteyksessä hän usein pysähtyi neuvottomana. Kerran hän myöskin istahti tien laidalle levähtämään, mutta nousi heti jälleen ja astui yhä kiireemmin. Jos kivillä olisi tien varrella ollut korvat, niin ne olisivat kuulleet hänen mutisevan; jos niillä olisi ollut silmät, ne olisivat nähneet, mitenkä Amrah usein katsoi vuorille päin, nuristen aamun sopimatonta vitkastelemista; ja jos kivet olisivat voineet puhua, niin ne olisivat sanoneet: "Tuolla ystävällämme on tänä aamuna kiire; ne, joille hän vie ruokaa, lienevät hyvin nälissään."
Kuninkaallisten puutarhain kohdalle päästyään hän viimeinkin hiljensi vauhtiansa, sillä spitalisten hirvittävä kaupunki tuli nyt näkyviin; se oli pitkin vuoren rinnettä Hinnomin laakson näkyvässä päässä. Amrah oli näet matkalla emäntänsä luo, jonka luolan suu oli, kuten jo tiedämme, En-Rogelin kaivolle päin.
Vaikka vielä olikin hyvin aikainen aamu, istui onneton vaimo jo luolansa edessä. Tirza vielä makasi. Tauti oli kolmen viime vuoden kuluessa nopeasti ja hirvittävästi edistynyt. Tietäen, minkä näköinen oli, onneton Hurin leski aina käytti tiheää huntua, ei edes Tirzakaan saanut koskaan nähdä häntä ilman sitä. Mutta tänä aamuna hän istui paljain päin hengittämässä raitista ilmaa, sillä hän tiesi, ett'ei likitienoilla vielä ollut ketään, joka olisi voinut pelästyä hänen näköänsä. Ei vielä ollutkaan selvä päivä, vaan sentään kyllin valoisa, että voi huomata, mitä hävityksiä tauti oli tehnyt. Tukka riippui lumivalkoisena ja itsepäisen kankeana kuin hopealangoista kudottu kangas selässä ja ryntäillä; silmäluomet, huulet, nenä ja posket olivat paikoittain pois syöpyneet ja toisin paikoin vain paljaita haavoja, kaula ikään kuin suomuksien peitossa. Toinen käsi lepäsi kankealla hameella, kynnet poissa ja nivelet osittain syöpyneinä luihin asti, osittain märkää tekevinä ja paisuksissa. Päästä, kasvoista, kaulasta ja käsistä saattoi helposti arvata muun ruumiin näön. Jos ken kerran näki lesken, joka ennen oli ollut niin arvokas ja rikas sekä muodoltaankin kaunis, nyt tuossa tilassa, niin helppopa oli käsittää, miksi hän koetti salata siellä oloansa. Joku olisi ehkä saattanut kysyä, miks'ei hän väkivaltaisesti lopettanut kurjaa elämäänsä ja kärsimyksiänsä. Laki sen kielsi. Pakana sitä voi nauraa, vaan ei Israelin lapsi, joka kyllä sen ymmärtää.
Istuessaan siinä syviin ajatuksiin vaipuneena hän äkisti huomasi naisen, joka tuli luolaa kohti. Hän peitti kiireimmiten päänsä ja huusi kaiuttomalla äänellä: "Saastainen, saastainen!" Pitämättä lukua varoituksesta Amrah kohta jo saapui luo ja laskeutui hänen jalkainsa juureen. Palvelija paran kauan hillitty rakkaus esiytyi nyt koko voimassaan. Hän suuteli itkien ja surkutellen emäntänsä vaatteita, vaikka emäntä kuinka olisi koettanut estää. Kun estelyistä ei ollut mitään apua, niin hän odotti, kunnes Amrahin tunteen puuska ehti vähän asettua.
"Mitä sinä nyt teit, Amrah?" torui leski. "Silläkö tavalla sinä osoitat rakkauttasi? Sinä olet nyt hukassa etkä saa enää palata hänen luoksensa, isäntäsi luo!"
Amrah polvillaan nyyhkyttäen kätki kasvonsa maan tomuun.
"Sinäkin olet nyt lain kirouksen alla, etkä saa enää palata Jerusalemiin. Mitäs nyt tulee meistä, kuka hankkii meille ruokaa? Voi, sinä häijy Amrah, nyt me olemme kaikki hukassa!"
"Olkaa armolliset!" Amrah nyyhkytti.