Hän viivähti vielä hetkisen, muistamatta ympärillään olevaa tungosta. Sitte hän ratsasti edelleen — kohti julmaa kuolemaa, jonka hän niin hyvin ennakolta tiesi. Vaan ikään kuin ravinnoksi hänen rakkautta isoovalle ja janoavalle sielullensa kiitollinen vaimo hänen jälkeensä huudahti:
"Kunnia jumalalle korkeudessa! Siunattu, kolmasti siunattu Poika, jonka hän on antanut meille!"
Heti sen jälkeen ratsastaja häipyi heidän silmistään molempien saattojoukkojen keskeen. Vaan äiti kiersi kätensä Tirzan ympärille ja saatuaan hänet ohjatuksi erilleen joukosta huudahti: "Tyttäreni, katsohan; meillä on hänen lupauksensa; olemme pelastetut!" Ja he yhdessä polvistuivat, katsoen menevien jälkeen, kunnes he katosivat vuoren huipun taakse.
Siinä he ensiksi tunsivat, miten veri heidän sydämmessään ja suonissaan nuoreni ja täytti heidän kuivaneen ruumiinsa sanomattoman suloisella terveyden tunteella. Eikä edes muutoskaan ollut tuskallinen. He tunsivat sielunvoimansa saavan entisen tarmonsa ja mielensä täyttyvän ihastuksesta, jota on mahdoton kuvaella. Heistä tuntui, kuin maistaisivat elämän nestettä, jonka vaikutus ei tapahtunut vähitellen, vaan silmänräpäyksessä.
Tämän muutoksen sairaudesta terveyteen näki vielä toinenkin paitsi Amrah. Kuten tiedämme, Ben-Hur seurasi lakkaamatta natsarealaista hänen vaelluksillaan. Ben-Hur kuuli näiden onnettomain avun huudon, näki heidän tautinsa ja sen tekemät hävitykset, kuuli natsarealaisen vastauksen ja yhä vielä yhtä ihmetellen katseli tätä ihmettä, vaikka oli jo monesti nähnyt samanlaisia parantumistapauksia ennenkin. Hän oli eronnut muusta seurasta ja istahtanut lähelle naisia ja tervehti siitä monia ohi kulkijoista. Naiset näyttivät hänestä ihan vierailta, niin että hänen ihmettelynsä tarkoitti ainoastaan heidän parantumisensa eittämätöntä ihmettä. Lähestyessään kalliota hän ihan sattumalta näki pienen naisolennon, joka seisoi kiven vieressä, käsillään kätkien kasvojansa.
"Niin totta, kuin Herra elää", hän sanoi, "olethan sinä Amrah!" Hän riensi vanhuksen luo äidin ja sisaren ohitse, joita ei tuntenut, ja pysähtyi palvelijan eteen.
"Amrah, Amrah, mitä sinulla on täällä tekemistä!"
Amrah itkien sekä ilosta että pelosta vaipui polvilleen hänen eteensä.
"Herra, herra! Sinun ja minun Jumalani on kuitenkin armollinen Jumala!"
Selittämätön aavistus sanoi Ben-Hurille, että Amrahin siellä olo koski jollakin tavalla noita toisia naisia. Hän kääntyi heihin päin, hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa, ja hän itse tuntui olevan kuin kiinni naulattuna maahan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Nainen, jonka hän oli nähnyt puhuttelevan natsarealaista, seisoi lähellä häntä, kädet ristissä ja katse taivasta kohti. Ja harhanäköäkö se oli? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin äitinsä näköistä; juuri sellainen hän oli ollut sinä päivänä, kun roomalaiset veivät hänet pois. Ja kuka seisoi hänen vieressään, ell'ei Tirza, joka silloin onnettomuuden aamuna oli seisonut veljensä sivulla katselemassa suoja-aidan ylitse. Hän oli luullut heitä kuolleiksi, ja aika oli totuttanut hänet siihen ajatukseen. Hän ei ollut lakannut heitä suremasta, mutta he olivat joutuneet pois hänen aikeistaan ja tulevaisuus-unelmistaan. Tuskin silmiänsä uskoen hän laski kätensä Amrahin päälaelle ja kysyi vapisevalla äänellä: