Sillä välin idästä tuleva väki hitaasti läheni. Kun ensimmäinen ryhmä tulivat näkyviin, niin spitaliset siinä huomasivat ratsun selässä istuvan miehen, keskellä joukkoa, joka tanssien ja laulaen ilmaisi riemastustaan. Ratsumies oli paljain päin ja valkoisessa puvussa. Hän ei katsellut oikeaan eikä vasempaan. Seuralaistensa meluisasta riemusta hän ei näyttänyt juuri välittävän, eikä heidän suosionsa tuntunut voivan haihduttaa hänen syvää alakuloisuuttaan. Se vaikutus, jonka hän noihin spitalisiin teki, oli kuitenkin niin ihmeellinen, että he oitis tunsivat hänet.
"Hän se on, Tirza", äiti sanoi; "tule lapseni!"
Niin sanoessaan hän hiipi esiin keskelle tietä ja valahti polvillensa maahan. Tytär ja palvelija olivat kohta hänen sivullaan. Ja samassa ne tuhannet, jotka kaupungista päin lähenivät, pysähtyivät ja heilutellen vihreitä lehviään huusivat kuorossa —
"Siunattu olkoon Israelin kuningas, joka tulee Herran nimeen!"
Kaikkien tuhansien laulaessa tervehdystään ei spitalisraukkain ääni voinut mihinkään kuulua. He nousivat ja hoiperrellen ja kuivettuneita käsiään ojennellen lähestyttyään ratsastajan ympärillä olevaa ryhmää — joka uhkasi kivillä torjua heidät takaisin — pysähtyivät jumalallisen miehen eteen. Mies kohotti heitä kohti tyynet, sääliväiset ja sanomattoman kauniit silmänsä, kun äiti molempien puolesta puhui:
"Mestari, mestari! Sinä näet meidän hätämme; sinä voit meidät puhdistaa. Armahda sinä meitä — armahda!"
"Uskotko sinä, että minä siihen kykenen?" mestari kysyi.
"Sinä olet se, josta profeetat puhuvat — sinä olet Messias!" vaimo vastasi.
Mestarin katse alkoi säteillä, hän näytti kasvavan heidän silmissään.
"Vaimo", hän sanoi, "suuri on uskosi; käyköön sinulle niin, kuin sinä tahdot."