Natsarealainen ei edes katsahtanutkaan ylös eikä antanut mitään tuntemisen merkkiä. Kuitenkin oli tuossa kumartuneessa olennossa jotakin, joka kuiskasi Ben-Hurille: "Anna hänen olla. Hänen ystävänsä ovat luopuneet hänestä, maailma ei tunne häntä. Sielunsa tuskassa hän on ottanut jäähyväset ihmiskunnalta. Hän ei tiedä, mihin häntä viedään, eikä pidä siitä lukuakaan. Jätä hänet rauhaan."
Sellaiseen toivottomuuden tilaan Ben-Hur nyt näki pakosta joutuneensa. Kymmenkunta kättä tarttui häneen, ja joka taholta kuului huuto: "Hän on yksi heistä. Viekää pois hänet! Lyökää hänet maahan! Surmatkaa hänet!"
Silloin Ben-Hur väkivoimaisella riuhtasulla karisti ahdistajat pois kimpustaan ja syöksyi tiheän ihmisjoukon lävitse ulos vapauteen. Hänen vaatteensa jäivät niiden käsiin, jotka koettivat pidättää häntä, mutta hän alasti katosi rotkotien pimeyteen.
Noudettuaan manttelinsa ja pääliinansa puiston aidalta hän meni majataloon, nousi hevosensa selkään ja ratsasti omaistensa luo, aikoen huomispäivän kuluessa mennä tapaamaan natsarealaista. Hän näet ei tiennyt, että mestari jo samana yönä vietiin Hannaan taloon tutkittavaksi.
Raskaalla mielellä Ben-Hur tänä yönä laskeutui vuoteellensa, mutta unta ei tullut. Nyt hänelle selvisi, että toivottu juutalainen kuningaskunta oli vain unikuva ja sinä pysyikin. Mutta Ben-Hur oli luonne, joka pettymyksissäkään ei voinut kokonaan kukistua. Niinpä nytkin näiden hälvenevien tuulentupain seasta alkoi hänen mieleensä kuvautua levollinen ja päivänpaisteinen elämä miellyttävässä kodissa Esterin keralla. Yön hitaat hetket näyttivät hänelle moneenkin kertaan Misenumin läheisen huvilan sisustan, jossa hänen pikku maalaisvaimonsa käveli ruusujen ja liljain keskellä taikka istui atriumissa kehräämässä. Ja sen kuvan ympärillä leijaili Napolin päivänpaisteinen ilma, ja viereltä kajasti sinertävä merenlahti kirjavanaan valkoisia ja purppuraisia purjeita. Hänen elämänsä käännehetki oli tullut.
IX LUKU.
Loppu lähenee.
Seuraavana aamuna toisen hetken aikaan ratsasti kaksi miestä täyttä laukkaa Ben-Hurin telttaa kohti Kidronin purolle. Päästyään perille he hyppäsivät maahan ja pyysivät päästä hänen puheillensa. Hän ei ollut vielä noussut ylös, mutta käski kuitenkin miesten tulla sisälle.
"Rauha olkoon teille, veljet!" hän sanoi tulijoille, jotka olivat galilealaisten legionain päällikköjä. "Käykää istumaan."
"Ei", sanoi vanhempi lyhyesti, "istua ja levähtää on sama kuin antaa natsarealaisen kuolla. Nouse ylös, Judan poika, ja seuraa meitä. Tuomio on lausuttu ja risti jo pystytetty."