Hän näytti olevan lähellä kuolemaa ja joka askelella vaipumaisillansa maahan. Kaulassa hänellä oli nuora, ja siitä riippui lauta, jossa oli kirjoitus. Hänen paljaista jaloistaan jäi verimerkkejä teräville katukiville, rikki repeillyt vaate riippui irrallaan kudotun hameen päällä, ja orjantappurakruunu oli armottomasti painettu hänen päähänsä. Siten syntyneistä haavoista juoksi vertä kasvoille, ja tukka oli kokonaan verestä märkänä. Kasvot olivat kalpeat kuin haamulla. Matkalla kaupungin läpi hän oli jossakin paikassa vaipunut maahan ristin painosta, sillä kuolemaan tuomittuna hänen täytyi itsensä kantaa se teloituspaikalle. Nyt oli eräs maanmies apuna sitä kantamassa. Neljä sotamiestä suojeli häntä kansan raivolta, mutta kuitenkin aina jotkut löivät häntä kepillä taikka syleskelivät häneen. Hän ei päästänyt kuuluviin mitään ääntä, ei valitusta eikä rukousta, eikä hän katsonut ylöskään, ennen kuin tuli talon kohdalle, jonka edessä Ben-Hur ja hänen ystävänsä seisoivat, sydän täynnä syvintä sääliä. Ester työntyi kiinni isäänsä, joka, vaikka olikin lujatahtoinen, vapisi kovasti. Baltasar oli vaipunut kantotuolinsa pohjaan, kykenemättä mitään puhumaan. Ben-Hur ei voinut tukeuttaa huutoa: "Hyvä Jumala, hyvä jumala!" Silloin juuri natsarealainen katsahti heihin päin, ikään kuin tahtoen lukea heidän sydämmensä ajatukset, taikka kuin olisi hän kuullut nuo sanat, ja sitä katsetta heidän oli mahdoton koko ikänänsä unhottaa. He tunsivat itsessään, että hän ajatteli heitä eikä itseänsä ja että hänen sammuva silmänsä lupasi heille siunausta, jota hän ei suulla uskaltanut julki lausua.
"Missä sinun legionasi ovat, Hurin poika?" kysyi Simonides, heräten mielensä huumauksesta.
"Hannas sen tietää paremmin kuin minä."
"Mitä, ovatko ne pettäneet sinut!"
"Kaikki muut galilealaiseni paitsi kaksi."
"Sitte on kaikki hukassa! Tämän jalon miehen täytyy kuolla."
Syvää tuskaa näkyi Simonideen kasvoista. Hänen päänsä painui alas; hän oli rehellisesti edistänyt Ben-Hurin pyrintöjä ja näki nyt toiveensa ainiaaksi pettyneen.
Kaksi miestä, hekin kantaen kumpikin ristiänsä, seurasi natsarealaista hänen viimeisellä vaelluksellaan.
"Ketä nuo miehet ovat?" Ben-Hur kysyi eräältä galilealaiselta.
"Ryövärejä, joiden pitää kuolla yht'aikaa natsarealaisen kanssa", kuului vastaus.