Seuraava henkilö jonossa oli arvonsa kaikilla merkeillä koristettu ylimmäinen pappi, temppelinvartiaston ympäröimänä. Häntä seurasi korkea raati ja koko joukko pappeja pitkissä, valkoisissa puvuissa, vyöllä laskoksiset, kirjavat vyöt.
"Hannaan vävy", Ben-Hur huomautti, osoittaen ylimmäistä pappia.
"Kaifas, niin, minä tunnen hänet", vastasi Simonides. Hetkisen jälkeen hän jatkoi: "Nyt minä olen vakuutettu, ja nyt minä tiedän ihan varmaan, että hän tuolla, jolla on kirjoitus kaulassa, totisesti on se, joksi kirjoitus häntä sanoo: juutalaisten kuningas. Tavallisella ihmisellä, petturilla ja pahantekijällä, ei olisi koskaan sellaista saattojoukkoa. Katso, seuraavathan häntä kaikki kansat, Jerusalem ja Israel! Tuossa on yksin efodikin, ylimmäisen papin hame purppuraisine granaattiomenineen ja kultatiukuineen, joita ei ole koskaan nähty kaduilla aina makedonialaisen valloittajan ajasta asti, jolloin koko Judea marssi häntä vastaan. Kaikki se todistaa, että natsarealainen on kuningas. Jospa minä voisin nousta seuraamaan häntä!"
Ben-Hur kummastellen kuunteli hänen sanojansa. Simonides, ikään kuin nyt vasta huomaten, että oli päästänyt tunteitansa ilmi, lausui sitte kiireesti:
"Sano Baltasarille, että kiiruhtaisimme. Jerusalemin roskaväki lähestyy."
Ester keskeytti:
"Katsokaa, tuolla tulee naisia, jotka itkevät. Ketähän he lienevät?"
Esterin osoittamalla taholla huomattiin neljä itkevää naista. Yhtä heistä talutti mies, joka oli hiukan saman näköinen kuin natsarealainen. Ben-Hur vastasi:
"Mies on natsarealaisen rakkain opetuslapsi. Nainen, joka nojaa häneen, on mestarin äiti Maria. Molemmat toiset ovat galilealaisia vaimoja, jotka palvelivat häntä."
Ester seurasi kosteilla silmillään tätä säälittävää ryhmää, kunnes se katosi hänen näkyvistään.