"Tulkaa", sanoi Simonides, kun Baltasar oli valmiina, "rientäkäämme jälestä."
Ben Hur ei kuullut kehotusta. Ohi virtaava hurja ihmisjoukko ja sen ilmeinen murhanhimo juohdutti hänen mieleensä natsarealaisen lempeyden ja ne moninaiset hyvät työt, joita hän oli tehnyt kärsivälle ihmiskunnalle. Äkisti hän muisti itsekin olevansa hänelle kiitollisuuden velassa. Eikö natsarealainen ollut lohduttanut häntä silloin, kun häntä vietiin melkein varmaan kuolemaan kalereille; ja eikö hän ollut nyt äskettäin ihmeellisellä tavalla parantanut hänen äitiänsä ja sisartansa! Eikö voitu tehdä mitään, eikö niin mitään hänen pelastukseksensa? Hän oli tyytymätön itseensä; olisihan hän voinut tehdä enemmän. Hän olisi paremmin voinut valvoa galilealaisiansa, niin he olisivat pysyneet uskollisina ja luotettavina. Nyt oli tehokasten toimien hetki tullut. Hyvästi suunnittu hyökkäys olisi hajoittanut kansanpaljouden, vieläpä pasuunan tavalla koonnut Israelin taisteluun ja jouduttanut kansalle ikävöityä vapahdusta. Sovelias tilaisuus pääsi käsistä; joka minuutti teki pelastuksen yhä mahdottomammaksi. Voi Abrahamin Jumala, eikö sitte ollut mahdollista mitään tehdä?
Tähystellessään hän huomasi joukon galilealaisia ja riensi heidän luoksensa. "Seuratkaa minua!" hän sanoi. "Minun pitää saada puhua teille."
Miehet tottelivat. Jälleen päästyään kartanon suojaan hän sanoi heille: "Te olette niitä miehiä, jotka otitte vastaan minun pestaukseni ja sanoitte olevanne valmiit taistelemaan vapauden ja tulevan kuninkaan puolesta. Teillä on miekat sivullanne, ja nyt on aika käyttää niitä. Menkää, etsikää kaikkialta kumppanejanne ja sanokaa heille, että minä odotan teitä Pääkallonpaikalla, Golgatalla. Rientäkää! Natsarealainen on se kuningas, ja hänen kanssansa vapautemme kuolee."
Miehet katsoivat häntä kunnioittavasti, mutta eivät liikahtaneet tuumaakaan paikastansa.
"Ettekö sitte kuule?" hän kysyi.
Joku joukosta vastasi:
"Judan poika", — he tunsivat häntä ainoastaan sillä nimellä — "sinua on petetty. Natsarealainen ei ole luvattu kuningas. Hänellä ei ole kuninkaan mieltä. Me seurasimme häntä Jerusalemiin, me näimme hänet temppelissä, hän petti itsensä ja meidät ja koko Israelin, hän Iäksi pois temppelistä eikä huolinut Davidin valtaistuimesta. Hän ei ole mikään kuningas, eikä Galilea pidä hänen puoltansa. Hänen pitää kuolla. Mutta kuule, Judan poika, meillä on nyt aseita, josta kiitos sinulle, ja me olemme valmiit sivaltamaan miekkamme ja taistelemaan vapauden edestä. Samoin on koko Galilea. Mutta ainoastaan vapauden edestä, Judan poika! Jos siihen yhdyt, niin me kokoudumme sinun luoksesi ristin juurelle."
Päätöksen hetki oli tullut Ben-Hurille. Jos hän olisi ottanut vastaan tarjouksen ja lausunut sytyttävän sanan, niin historia ehkä olisi saanut toisen sisällyksen. Mutta silloin hänen ajatuksensa omituisesti hämmentyivät; kummallinen tunne, että hän siten kävisi johtamaan maailman menoa vasten Jumalan järjestystä, masensi hänen tahdon voimansa. Sinä hetkenä hän ei osannut sitä mitenkään selittää, mutta aikojen kuluttua hän tunnusti sen tulleen natsarealaisen vaikutuksesta. Hänen noustuaan kuolleista hän käsitti hänen kuolemansa olleen välttämättömän vahvistamaan ylösnousemisen uskoa, jota ilman kristinusko olisi vain tyhjä kuori. Tämä hetkellinen hämmennys hänelle siis ei jättänyt kykyä tehdä ratkaisevaa päätöstä. Hän seisoi neuvottomana, osaamatta vastata mitään. Kätkien kasvonsa käsiinsä hän vapisi sisällisestä taistelusta, jossa hänen oma tahtonsa ponnisteli korkeampaa voimaa vastaan.
"Tule, tule, me odotamme!" huusi Simonides jo neljättä kertaa.