Ylimmäinen pappi, joka paremmin osasi arvostella kirjoitusta, oli tehnyt vastaväitteitä, mutta turhaan. Kuoleva kuningas, kirjoitus päänsä päällä, katseli kiittämätöntä kaupunkia, joka oli niin häpeällisesti hylännyt hänet.
Aurinko oli ehtinyt ylös korkeimmilleen. Sen loisto valasi vuoria, kaupunkia, temppeliä ja palatseja torneineen. Silloin äkisti hämärä rupesi pimittämään taivasta ja maata. Ensin se tuli tuskin huomattavasti kuten iltahämärä, sitte kasvamistaan kasvoi, kunnes lopulta lankesi maahan pimeytenä, joka kauhistutti kaikkia. Pilkalliset huudot ja melu lakkasivat; ihmiset katselivat tuskaisesti toinen toistansa, sitte taivasta ja hämärään häviäviä vuoria sekä kunnasta, jolla surullinen näytelmä tapahtui, ja viimein kalpeina ja vavisten taas toinen toistansa.
"Se on vain sumua taikka ohi kulkeva pilvi", sanoi Simonides pelkäävälle Esterille. "Kyllä siitä pian tulee jälleen kirkas ilma."
Ben-Hur käsitti asian toisin.
"Ei se ole sumua eikä pilviä", hän sanoi. "Ilman henget, profeetat ja pyhät pimittävät aurinkoa, ett'eivät he ja luonto näkisi tätä surullista näytelmää. Minä sanon sinulle, Simonides, että, niin totta kuin minä elän, se, joka riippuu tuolla ristissä, on Jumalan poika."
Hän jätti Simonideen hämmästyksiinsä siitä puheesta ja meni Baltasarin luo, joka oli polvillaan lähellä, ja koski häntä olkapäähän.
"Kuule, viisas egyptiläinen", hän sanoi. "Ainoastaan sinä puhuit totta, natsarealainen on totisesti Jumalan poika."
Baltasar veti hänet alas viereensä ja sanoi heikolla äänellä:
"Minä näin hänet lapsena seimessä, eikä siis ole lainkaan kummallista, että minä tunsin hänet ennemmin kuin sinä. Voi minua, että minun täytyy nähdä tämä päivä! Jospa olisin kuollut kuten ystäväni Melchior ja Gaspar!"
"Älä hätäile!" koetti Ben-Hur lohduttaa häntä. "He epäilemättä ovat meidän lähellämme henkisessä muodossa."