Hämärä oli yhä kasvanut ja muuttunut pilkko pimeäksi yöksi. Pyövelimiehet kunnaan harjalla eivät kuitenkaan lakanneet verisestä työstään, vaan naulitsivat risteihin molemmat pahantekijät ja pystyttivät ristit. Vartiat sitte komennettiin pois, ja ihmisjoukko pääsi vapaasti katselemaan. Kuten virta, joka murtaa sulkunsa, syöksyivät kaikki sysien ja tapellen ristien juurelle. Natsarealaista pilkkailtiin ja häväistiin.
Muuan soturi huusi: "Ha ha, jos olet juutalaisten kuningas, niin laskeudu alas rististä!"
Muuan pappi virkkoi: "Niin, jos hän nyt laskeutuu alas, niin me uskomme häntä."
Toiset pudistelivat viisastelevasti päätänsä ja sanoivat: "Sinä, joka tahdoit hävittää temppelin ja kolmena päivänä rakentaa sen jälleen, auta nyt itseäsi ja astu alas rististä."
Ja toiset pilkkasivat: "Hän on luottanut Jumalaan, niinpä Jumala nyt vapahtakoon hänet, jos häntä rakastaa; sillä hän on sanonut: minä olen Jumalan poika."
Käsittämätön häijyys! Natsarealainen ei ollut koskaan tehnyt kansalle muuta kuin hyvää. Muukalaiset, jotka nyt näkivät häntä ensi kerran, pilkkasivat kuitenkin häntä ja surkuttelivat noita pahantekijöitä.
Luonnoton pimeys pelotti Esteriä, kuten monta muutakin. Pari kolme kertaa hän kääntyi isänsä puoleen, pyytäen:
"Lähtekäämme kotiin! Jumalan muoto on vihastunut. Kukapa tietää, mitä kaikkea kamalata vielä voi tapahtua. Minua pelottaa."
Simonides ei kuullut. Hän oli perin harvasanainen ja nähtävästi hyvin liikutettu. Kun ensimmäisen hetken lopulla ihmisjoukko alkoi vähetä ristin juurelta, menivät he vanhuksen kehotuksesta vähän lähemmäksi. Siitä uudesta paikastaan he ainoastaan epäselvästi näkivät natsarealaista, mutta sen sijaan voivat kuulla tarkasti hänen joka sanansa.
Toinen hetki kului kuten ensimmäinenkin. Ne olivat häväistyksen, pilkan ja hitaan kuoleman hetket. Koko tänä aikana natsarealainen ainoastaan kerran avasi suutansa puheesen. Muutamia vaimoja oli polvillaan ristin juurella. Niiden joukossa hän huomasi äitinsä ja rakkaimman opetuslapsensa.