"Hiljaa!" käski Simonides, "hiljaa! Ehkäpä natsarealainen vastaa."
Ja vastaus tuli tosiaankin. Hän lausui selvällä, kauas kuuluvalla äänellä:
"Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa!"
Simonides kuunteli, eikö hän vielä lisäisi mitään. Sitte hän pani kätensä ristiin ja sanoi: "Jo riittää, Herra! Pimeys on haihtunut, minä näen nyt toisella tavalla, uskon silmillä, kuten Baltasar."
Uskollinen palvelija oli viimeinkin saanut palkkansa. Jospa hänen rujo ruumiinsa ei paranisikaan, jospa kärsittyjen tuskien muisto ei koskaan unhottuisikaan häneltä, niin olihan hän nyt kuitenkin oppinut tuntemaan uuden elämän, joka alkaa tämän ajallisen elämän jälkeen: paratiisin katoamattoman elämän. Sieltä hän oli löytävä valtakunnan, jota hän ei ollut koskaan uneksinut, sekä valtakunnan että kuninkaan. Suloinen rauha virtaili hänen sydämmeensä.
Ylhäällä ristin juurella sitä vastoin vallitsi kummastus ja hämmästys. Kavalat papit olivat pahassa pulassa. He olivat tuominneet natsarealaisen kuolemaan, koska hän oli sanonut itseään Messiaaksi, ja katso, vielä ristilläkin hän selvemmästi kuin koskaan ennen julisti itsensä siksi, jopa lupasi paratiisinkin pahantekijälle. Ylimmäinen pappikin vapisi, vaikka olikin ylpeä ja rohkea. Mistä tämä kuoleva mies sai luottamuksensa, ell'ei totuudesta? Ja totuus, mitäpä se oli muuta kuin itse Jumala. Sinä silmänräpäyksenä ei olisi tarvittu paljoakaan karkoittamaan heitä pakoon.
Natsarealaisen rinta kävi yhä raskaammaksi; viimeiset hengenvedot alkoivat. Vasta kolme hetkeä ristissä, ja jo kuolemaisillaan! Se sanoma levisi kuin kulovalkea suusta suuhun. Syvä hiljaisuus alkoi. Tukeuttava kuumuus täytti ilmaa tuon entisen pimeyden lisäksi. Ihmisjoukko pysyi niin hiljaa, että olisi ollut mahdoton aavistaa sitä olevankaan läsnä. Silloin kuuluu yht'äkkiä ristillä suruinen valitus:
"Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit?"
Se huuto vavistutti kaikkia ja sattui ainakin yhteen sydämmeen. Sotamiehet olivat tuoneet kanssansa astiassa viiniä ja vettä sekä pesusienen, jotka kaikki olivat lähellä Ben-Huria. Jos sieni kastettiin tuohon jo etikaksi muuttuneesen juomaan ja pistettiin ruo'on päähän, niin saatettiin siten ojentaa kärsiväiselle virvoitusta. Ben-Hurin mieleen muistui virvoitusjuoma, jonka hän oli saanut kaivolla Natsaretin luona. Hän otti sienen, kastoi sen astiaan ja riensi ristin luo.
"Anna hänen olla!" kiljui ihmisjoukko. "Älä viitsi!"