Tämä sanoma levisi uskomattoman lyhyessä ajassa ihmisjoukkoon. Ei kukaan lausunut hirveätä uutista kovalla äänellä; kuiskauksena se vain kulki joka taholle. "Hän on kuollut, hän on kuollut!" Muuta ei kerrottu. Kansan tahto oli toteutunut. Mutta minkä tähden he niin kalpeina ja kauhuissaan katselivat toinen toistansa? Hänen verensä oli tullut heidän päällensä!
Ja heidän tuijotellessaan maa alkoi järistä. Pimeyden sijaan leimahti kirkkain valkeus. Aurinko paistoi korkealta taivaalta. Maa lainehti ja järisi. Jokainen koetti etsiä tukea pysyäkseen pystyssä. Kaikki tähystelivät kunnasta kohti, jolla ristit huojuivat. Kaikki kolme näkyivät, mutta ainoastaan keskimmäinen risti veti puoleensa heidän huomiotansa. Se näytti ulottuvan taivaasen asti. Jokainen, joka oli pilkannut natsarealaista tai lyönyt häntä taikka yhtynyt huutoon: "ristiin naulitse hänet!" jokainen, joka oli saattanut häntä ulos kaupungista taikka sydämmessään toivonut hänen kuolemaansa — ja sellaisia oli aina kymmenen yhtä kohti — jokainen heistä tunsi olevansa vikapää koko joukon rikokseen. Pakokauhu valtasi kaikki. He alkoivat juosta kaikin voimin; he kiiruhtivat pois jalkaisin, hevosilla, kameleilla tai vaunuissa. Mutta maanjäristys ahdisti heitä, ikään kuin itse maakin olisi vihoissaan tahtonut kostaa viattoman kuolemaa. Se heitti heitä maahan ja kauhistutti maanalaisella jyrinällään, kallioiden putoamisella ja hautain aukenemisella. Ja he löivät rintoihinsa ja huusivat pelosta. Hänen verensä oli tullut heidän päällensä! Kotoisia ja vieraita pappeja ja maallikoita, kerjäläisiä, saddusealaisia ja farisealaisia juoksi hurjimmassa sekamelskassa. Kun he huusivat Herran puoleen, niin maa vihoissaan antoi heille vastauksen. Se ei pitänyt mitään lukua säädystä eikä arvosta; ylimmäinen pappi ei ollut sen edessä yhtään arvokkaampi kuin hänen rikokselliset virkaveljensäkään. Se kaatoi hänetkin ja peitti hänen virkapukunsa lialla, täytti hiekalla kultatiu'ut ja tomulla hänen suunsa. Yhdessä kohdassa hän ainakin oli kansalaistensa kaltainen: hän oli niin kuin hekin vetänyt päällensä natsarealaisen veren.
Kun aurinko jälleen valasi ristiinnaulittujen ryhmää, olivat natsarealaisen äiti, opetuslapsi, hurskaat vaimot, sadanpäämies sotamiehineen sekä Ben-Hur seurueineen ainoat, jotka olivat jääneet kunnaalle. Viimemainituilla ei ollut aikaa huomata ihmisten hurjaa pakoa, heillä oli kylliksi tekemistä itsessänsä.
"Käy tähän istumaan", sanoi Ben-Hur Esterille, sovitellen häntä isänsä jalkain juureen, "kätke kasvosi, äläkä katso ylös. Luota Jumalaan ja tähän vanhurskaasen, jonka he ovat niin häpeällisesti surmanneet."
"Sanokaamme häntä tästä lähtein Lunastajaksi", sanoi Simonides kunnioittavasti.
"Sillä se hän on", vahvisti Ben-Hur.
Maanjäristys vavahutti taas kunnasta. Ristiinnaulittujen pahantekijäin parunta oli liikuttava. Maan horjumisesta huumautuneenakin Ben-Hur sentään muisti katsahtaa Baltasariin. Hän makasi liikkumatonna maassa. Ben-Hur riensi hänen luoksensa ja huusi hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta. Jalo vanhus oli kuollut. Nyt Ben-Hur muisti kuulleensa parahduksen vastaukseksi natsarealaisen viimeisiin sanoihin, mutta ei ollut silloin ottanut sitä tarkempaan huomioonsa. Nyt hän tiesi egyptiläisen sielun seuranneen Herraansa paratiisiin, saaden uskostaan ja rakkaudestaan runsaan palkan.
Baltasarin palvelijat olivat yhtyneet yleiseen pakoon. Kun kaikki vaara oli ohitse, kantoivat molemmat galilealaiset ukon takaisin kaupunkiin kantotuolissa. Surusaatto se oli, joka auringon lasketessa kulki eteläportista Ben-Hurin palatsiin, samaan aikaan kuin Kristuksen ruumis otettiin alas rististä.
Baltasarin ruumis laskettiin lavalle saliin. Palvelijat teeskentelemättömästi itkivät hänen kuolemaansa, sillä hän oli saavuttanut kaikkein rakkauden, joiden kanssa hänellä oli ollut vähintäkään yhteyttä; mutta kun he nyt näkivät lempeän hymyn kirkastavan hänen kasvojaan, niin he kuivasivat kyyneleensä ja sanoivat:
"Hänen asiansa ovat hyvästi. Hän on tänä iltana onnellisempi kuin lähtiessään tänä aamuna ulos."