"Kyllä olisi yksi", hän sanoi.
Ester oli seurannut hänen katsettansa ja naisellisella aistilla pian käsittäen vastasi:
"Kyllä saat."
Iras meni lasten luo, laskeutui polvilleen ja suuteli niitä, nousi sitte hitaasti, katsoi niitä ja meni pois, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Ja hän katosi näkyvistä, ennen kuin Ester ehti tointua hämmästyksestään.
Ben-Hur sai nyt varmaksi entisen aavistuksensa, että Iras oli juuri ristiinnaulitsemispäivänä luopunut isästään ja mennyt Messalan luo. Kun tuo yhteys nyt oli hajonnut, Ben-Hur etsi häntä kaikkialta, mutta ei löytänyt. Meren siniaallot, vaikka niiden pinnalla päiväpaiste leikitteleekin, kätkevät allansa syviä salaisuuksia. Jos ne osaisivat puhua, niin ehkäpä ne kertoisivat egyptiläistytön kohtalon loppuun asti.
Simonides eli hyvin vanhaksi. Keisari Neron kymmenentenä hallitusvuonna hän erosi Antiokian liikkeestä, jota hän oli niin kauan ja niin hyvällä menestyksellä hoitanut. Hänen terävä järkensä, hyvä sydämmensä ja onnensa pysyivät hänelle uskollisina hänen viime päiviinsä asti.
Äsken mainittuna vuonna hän eräänä iltana istui nojatuolissaan talonsa katolla. Ben-Hur, Ester ja lapset olivat hänen seuranansa. Hänen viimeinen laivansa oli ankkurissa joen rannassa; kaikki muut hän oli myönyt. Ristiinnaulitsemispäivästä asti oli näitä ystäviä kohdannut ainoastaan yksi suru, Ben-Hurin äidin kuolema, ja sitäkin lievitti silloin kuten nytkin heidän kristitty uskonsa.
Tuo viimeinen laiva oli edellisenä päivänä saapunut ja tuonut sanoman vainosta, jonka Nero oli Roomassa alkanut kristittyjä vastaan. Ystävät juuri puhelivat siitä, kun Malluk, joka yhä vielä oli herransa uskollisin palvelija, astui sisään ja antoi Ben-Hurille kirjekäärön.
"Kuka sen toi?" Ben-Hur kysyi, kirjeen luettuaan.
"Eräs arabialainen."