"Herra, tuo vaimo on minun äitini! Säästä häntä, säästä tuota minun sisartani! Jumala on vanhurskas, hän palkitsee laupeutta laupeudella!"
Mies näytti liikutetulta.
"Naiset torniin!" hän huusi, "mutta älkää tehkö heille mitään pahaa! Te vastaatte heistä." Kääntyen niiden puoleen, jotka pitivät Judahia, hän sanoi: "Hankkikaa nuoraa ja sitokaa hänen kätensä! Rangaistus odottaa häntä."
Äiti vietiin pois. Hento Tirza, kotipuvussaan, kauhusta sanattomana, seurasi vastustamatta vartioitaan. Judah katsahti heihin jäähyväsiksi ja peitti sitte kasvonsa käsillään, ikään kuin tahtoen haihtumattomasti painaa mieleensä surullisen näön. Ehkäpä hän itkikin, mutta sitä ei kukaan nähnyt.
Ihmeellinen, käänteentekevä muutos tapahtui hänessä. Ajatteleva lukija on nähnyt kylliksi, käsittääkseen, että Judah oli luonteeltaan lempeä aina naisellisuuteen asti, kuten useinkin ovat ne, jotka rakastavat ja ovat itse rakastetut. Ne elinolot, joissa hän tähän asti oli kasvanut, eivät olleet vielä herättäneet eloon hänen luonteensa karkeampia puolia, jos niitä ollenkaan olikaan. Hän oli välistä tuntenut kunnianhimon oireita, mutta ne olivat olleet kuin lapsen muodottomia unia, kun se meren rannalla katselee muhkeita ohi purjehtivia laivoja. Mutta jos voisimme ajatella epäjumalaa, joka kykenisi käsittämään hänelle osoitettua kunnioitusta, ja se sitte yht'äkkiä kukistettaisiin alttariltansa, niin että se makaisi ruhjottuna entisen ihailija-maailmansa keskellä, niin saisimme jotakuinkin oikean käsityksen siitä, millaisiksi Ben-Hurin tunteet muodostuivat. Eikä kuitenkaan näkynyt mitään merkkiä hänen muutoksestaan, ell'ei siksi lueta sitä, että häneltä, kun hän nosti päänsä ja ojensi kätensä sidottaviksi, Kupidon kaari oli kadonnut suun seudusta. Sinä silmänräpäyksenä hänen lapsuutensa haihtui ja hän muuttui mieheksi.
Torven törähdys kajahti pihasta. Sen vaiettua sotamiehet poistuivat parvekkeelta. Moni heistä, uskaltamatta astua riviin ryöstösaalis käsissään, heitti suuremmat esineet lattialle, niin että se joutui kaikenlaisten tavarain peittoon. Kun Judah saapui alas, seisoivat sotamiehet jo rivissä, ja upseeri odotteli vain viimeisen käskynsä toimeenpanoa.
Hänen äitinsä ja sisarensa sekä koko talon väki vietiin ulos pohjoisesta portista, jonka pirstaleet sulkivat tietä. Palvelijain huokailu ja itku särkivät sydäntä; heistä moni olikin tässä talossa syntynyt. Kun viimein hevosetkin ja kaikki karja ajettiin jälestä ulos, alkoi Judah käsittää prokuraattorin koston laajuutta. Itse kartanokin oli aiottu uhrattavaksi. Mikäli oli mahdollista panna käsky toimeen, ei yhtään elävää olentoa pitänyt siihen jätettämän. Jos Judeassa vielä oli ketään niin uhkarohkeata, että hän aikoi surmata roomalaista maaherraa, niin piti Hurin ruhtinaallisen perheen kohtalon oleman hänelle varoituksena ja suljetun talon ainiaan muistuttaman sitä.
Upseeri odotti ulkona sill'aikaa, kun sotamiesosasto kiireimmiten korjasi särettyä porttia.
Taistelu oli kadulta melkein kokonaan lakannut. Sieltä täältä katoilta nousevat tomupilvet osoittivat, että sitä siellä ylhäällä vielä kesti. Sotaväki suurimmaksi osaksi seisoi lepoasennossa; sen loisto ja rivit eivät olleet vähääkään vähenneet. Judah, kokonaan unhottaen oman kohtalonsa, ajatteli ainoastaan vankeja, joiden joukosta hän turhaan silmillänsä etsi äitiään ja Tirzaa.
Äkisti nousi maasta makaamasta nainen ja juoksi nopeasti takaisin portille. Muutamat vartiat tavoittivat häntä kiinni ja alkoivat kovasti huutaa, kun se ei onnistunut. Vaimo riensi Judahin luo ja polvilleen laskeutuen syleili hänen jalkojansa. Hänen karkea, nyt tomuttunut, musta tukkansa valui hunnuksi hänen silmilleen.