"Voi sinä hassu Liisa", hän toruskeli itseään. "Kuinka sinä voisit täällä lukea läksyjä? Kaikkea vielä, täällä on tuskin tilaa itsellesi, miten sitten kaikille koulukirjoillesi."
Ja niin hän puhelemistaan puheli itsekseen, ikään kuin olisi ollut kaksi eri henkilöä keskustelemassa. Mutta jonkin minuutin kuluttua hän kuuli ääntä ulkopuolelta ja jäi sitä kuuntelemaan.
"Anna-Maija! Anna-Maija!" puhui ääni. "Tuo heti paikalla hansikkaani!" ja samalla kuului portailta pikku jalkain kopsetta. Liisa arvasi kanin olevan tulossa häntä hakemaan, ja hän vapisi niin että koko talo tärisi. Hän unohti aivan, ettei hänellä ollut mitään syytä pelkoon, olihan hän ainakin tuhat kertaa kania isompi. Nyt oli kani ovella ja koetti sitä avata, mutta se oli turha yritys, sillä ovi avautui sisäänpäin ja Liisan kyynärpää painoi sitä. Liisa kuuli sen itsekseen mutisevan: "Minäpä kierrän ja menen ikkunasta sisään."
"Koetas vain!" tuumi Liisa. Hän odotti hetkisen kunnes arveli kanin olevan aivan ikkunan alla, sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ulos ja tavoitti ilmaa. Hän ei saanut kiinni mistään, mutta kuuli heikon huudahduksen ja kolinaa, ikään kuin joku olisi pudonnut, sekä lasinsirpaleiden helinää. Tästä hän arvasi, että kani luultavasti oli pudonnut kurkkulavaan tai johonkin muuhun sellaiseen.
Sitten kuului äreä ääni - kanin ääni.
"Pekka! Pekka! Missä sinä olet?" Ja siihen vastasi toinen ääni, jonkalaista Liisa ei koskaan ennen ollut kuullut: "Missäkö mie oun? Teällähän mie oun? Kurkun istutuksessa, armollinen herra."
"Kurkun istutuksessa, todellakin!" vastasi kani äkäisesti. "Tule heti paikalla auttamaan minua pois täältä." Nyt kuului uudelleen lasinsirpaleiden helinää.
"Sanohan minulle, Pekka, mitä tuolla ikkunassa on?"
"He, armollinen herra, käshän tuo näkkyy olevan!"
"Käsikö, sinä aasi! Missä olet nähnyt noin ison käden? Sehän täyttää koko ikkunan."